YLE Tiedeuutiset

Subscribe to YLE Tiedeuutiset feed
Yle Uutiset | Tuoreimmat uutiset
Updated: 36 min 19 sec ago

Kalastajatorpan vehreälle rannalle kaavailtiin uuden Suomen uljasta kansallispyhäkköä, Kalevalataloa

1 hour 30 min ago
Sata vuotta sitten Helsingin Munkkiniemen kallioille hahmoteltiin jättimäistä kulttuurilaitosta. Päärautatieaseman kokoinen talo olisi pyhitetty Kalevalalle. Siitä kaavailtiin myös suurmiesten mausoleumia.

Tasa-arvo ei näy Suomen professorikunnassa – naisia on vain kolmasosa ja tilipussi ohuempi

2 hours 21 min ago

Kun katsotaan asiaa sukupuolten tasa-arvon kannalta, niin professorikunnan miesvaltaisuus yllättää. Viime vuoden syyskuussa kokoaikaisia professoreita on ollut 1892, joista 33,2 % oli naisia.

Professorien urapolulla on tuona hetkenä ollut yhteensä 781 henkilöä. Toisella tasolla eli associate professoreina oli 467, joista 36,0 % on ollut naisia. Aloitusvaiheessa eli assistant professori -tasolla oli 314 henkilöä, joista 35,2 % naisia.

Tiedot käyvät ilmi professoriliiton palkkaselvityksestä, joka julkaistiin huhtikuussa.

Tenure track eli urapolkujärjestelmä on käytössä useimmissa Suomen yliopistoissa ja korkeakouluissa. Urapolulle valitut professorit arvioidaan tietyin väliajoin. Arvioinnin perusteella he voivat siirtyä urallaan eteenpäin. Lopputuloksena voi olla varsinainen full eli täysprofessorin asema.

Kysyimme syitä naisten vähäisyyteen akateemisella huipulla professoriliiton puheenjohtaja Jukka Heikkilältä, sekä kahdelta Åbo Akademin naisprofessorilta. Åbo Akademi on ruotsinkielinen yliopisto, joka toimii Turun ja Vaasan kampuksilla.

Akademin verkkosivuilla kerrotaan näin:

Toimintaamme ohjaavat akateemisen tradition mukaiset arvot, tutkimuksen ja koulutuksen vapaus ja eettinen vastuullisuus. Toimimme rohkeasti moninaisuutta, osallisuutta, tasa-arvoa ja kestävyyttä edistäen.

Solu- ja molekyylibiologian professori Lea Sistonen ja Pohjoismaiden historian professori Johanna Ilmakunnas ovat molemmat alallaan tienraivaajia. He näkevät akateemisessa maailmassa rakenteita, jotka jarruttavat naisten pääsyä professoreiksi.

Åbo Akademissa miesten osuus professoreista on noin 68 ja naisten 32 prosenttia eli lähes sama kuin valtakunnallisessa vertailussa.

Runeberg, Lönnrot, Snellman on Harry Kivijärven suunnittelema muistomerkki Turun Yliopistonmäellä. Muistomerkki kuvaa kolmea kansallista suurmiestä, jotka aloittivat opiskelunsa Turun akatemiassa vuonna 1822. Patsaan voi myös katsoa edelleen symboloivan sitä, että 2/3 professoreista on miehiä.Markku Sandell / Yle Yliopistojen leikkaukset osuivat huonoon aikaan

Turun yliopistossa työskentelevä liiton puheenjohtaja ja professori Jukka Heikkilä näkee tasa-arvokehityksen hidastuneen viime vuosina.

Kun edellisen hallituksen määrärahaleikkaukset supistivat yliopistojen toimintaa, naisten osuus professorivalinnoissa kasvoi hitaammin. Kehno kehitys jatkuu yhä.

Naisten osuus yliopistojen full professoreista nousi vuonna 2020 vain 0,4 prosenttiyksikön verran ja oli 33,2 prosenttia. Professoriliiton tekemän rekrytointiselvityksen (2020) mukaan professorin urapolulle hakeutuu ja valitaan miehiä naisia enemmän.

Professoriliiton puheenjohtaja Jukka Heikkilä kaipaa yliopistoihin positiivista erityiskohtelua valintoihin lisäämään naisten määrää professorikunnassa.Markku Sandell / Yle

Heikkilä ei kuitenkaan näe taustalla hyvä veli -verkostoja, jotka suosisivat miehiä. Enemmänkin on kyse kiristyneestä kansainvälisestä kilpailusta, kun akateemisia tehtäviä täytetään.

– Se tarkoittaa entistä tiukempaa metriikkaa, mittarointia ja arvostelemista tehtävään valitessa, jotka heijastelevat tieteen alakohtaisia konventioita.

Urapolkurekrytoinnista voidaan kuitenkin poiketa. Vuonna 2012 San Franciscosta alkunsa saanut DORA () on tuonut muitakin näkökohtia pätevöitymisen ja sallii vaihtelevimpia painotuksia ja normitetusta urapolusta poikkeamisia. Suomessa tämä malli on käytössä monessa yliopistossa.

Vuosi sitten keväällä 2020 julkaistu kansallinen suositus antaa ohjeita siihen, kuinka tutkijanarviointi suoritetaan alusta loppuun asti vastuullisesti: Tutkijanarvioinnin hyvät käytännöt

Naisten asema voisi kohentua valinnoissa positiivisella erityiskohtelulla

Professoriliiton puheenjohtaja Jukka Heikkilä nostaa esiin myös erityiskohtelun, jos valintatilanteissa mies- ja naishakija ovat tasatilanteessa. Tätä pitäisi miettiä erityisesti yksikkökohtaisesti.

– Se on jännää, että juuri Pohjoismaissa on näin, missä pitäisi olla mahdollisimman tasa-arvoiset ja tasaveroiset mahdollisuudet saavuttaa paikkoja. Näyttää, että alakohtaisesti se jakautuu enemmän, professoriliiton puheenjohtaja miettii.

Koko professorikunnan tarkastelun sijaan voisi olla hyvä tarkastella nimenomaan yksikkötason tasa-arvoa. Sieltä professoriliiton puheenjohtaja löytää sekä korjattavaa että hyödyttävää tasa-arvoisemman työyhteisön ansiosta.

Jyrki Lyytikkä / Yle

Yliopistoissa on käytössä neliportainen uramalli. Kolmannella tasolla alkaa Heikkilän mukaan olla enemmistö naisia, joten sieltä pitäisi nousta enemmän naisia myös professoreiksi.

– Urapolkujärjestelmästä on tullut pääasiallinen valintareitti professoriksi kahden, kolmen vaiheen kautta. Siinä näyttää, että miehistyminen on käynnissä. Tietysti se on vähän alakohtaista, Heikkilä sanoo.

Kilpailu professorien paikoista on koventunut koko ajan. Julkaisuja ja kansainvälisiä tutkimushankkeita sekä verkostoja on pitänyt luoda.

– Myös biologiset syyt taitavat osittain olla esteenä. Ne hidastavat, mutta niitäkin pyritään ottamaan huomioon, Heikkilä sanoo.

Hänen mukaansa naisten osuuden kasvu on vaikuttanut positiivisesti työilmapiiriin ja tieteen monipuolistumiseen.

Lastenhoitoapu on aina tarpeen

Kun Lea Sistonen aloitti professorina parikymmentä vuotta sitten, hän huomasi istuvansa ainoana naisena tiedekunnan professorien pöydässä. Se oli pysäyttävä kokemus.

Hän oli jo osallistunut tutkimusryhmiin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, ja niissä oli Sistosen kokemuksen mukaan tasapuolisesti miehiä ja naisia.

– Silloin rupesin miettimään, että mistä tämä johtuu.

Nyt Åbo Akademissa biotietieteiden alalla on yhtä paljon naisia ja miehiä professoreina. Asia on korjaantunut viime vuosien aikana, mutta muutos on ollut hidasta.

Perheellisellä oli aikanaan omat haasteensa, kun lapset sairastivat. Tähän tarvittaisiin professori Sistosen mukaan esimerkiksi palveluseteleitä.

– Meillä kävi monena vuonna Folkhälsanin varaäidit hoitamassa lapsia juuri tämän takia. Olimme hyvin onnekkaita, että löysimme henkilöitä, jotka tulivat meille kotiin, kun lapsia ei voinut viedä päiväkotiin, Sistonen muistelee.

Myös mahdollinen miehen urakehityksen asettaminen perheessä etusijalle voi tarkoittaa sitä, että nainen menettää työvuosia, jolloin hänen pitäisi panostaa tutkimukseen ja kansainväliseen näkyvyyteen.

Naiset eivät ole yhdenvertaisia valinnoissa

Naisprofessorien vähyys ei kuitenkaan johdu Lea Sistosen mukaan biologisista tai luonnontieteellisistä syistä. Lahjakkaita ja kyvykkäitä nuoria naisia on Sistosen mielestä aivan yhtä paljon kuin miehiä, joten syiden täytyy olla muualla.

– Jos ne olisivat yksinkertaisia syitä, ne olisi varmasti jo ratkaistu ja meillä olisi tasapuolinen tilanne Suomen yliopistoissa. Mutta ilmeisesti on vielä paljon tehtävää, jotta tilanne korjaantuisi.

Professoriksi pätevöityminen ja professorien valinta ovat prosesseja, joissa naiset eivät Sistosen mukaan ole yhdenvertaisia miesten kanssa. Valintakriteerit ja aika, missä nuori tutkija pätevöityy, painottuvat.

Sistosen näkemyksen mukaan edelleen vaikuttaa siltä, että miehet valitsevat mieluummin miehiä, koska he ovat yleensä enemmistönä valintapaneeleissa tai päättämässä rahoituksesta. Paneeleissa olevat harvat naiset ylityöllistyvät helposti, sillä kansainvälisistä tehtävistä ei Lea Sistosen mukaan ole tapana kieltäytyä.

Naisten osuudet yliopistojen hallinnon päättävissä tehtävissä ovat edelleen pieniä.Jyrki Lyytikkä / Yle

Yliopistoissa naisia on opiskelijoina yhä enemmän. Monet heistä väittelevät tohtoreiksi ja jatkavat tutkijoina. Suuri pudotus tulee Lea Sistosen mukaan kuitenkin silloin, kun haetaan professuureja.

– Siinä näkyy myös se, kuinka ympäristö tukee ja kannustaa. Meillä ei aina ole kannustava ilmapiiri yliopistoissa. Menetämme lahjakkaita naisia sen takia, hän pohtii.

Sistonen haluaa, että nuoret naiset pyrkisivät professoreiksi entistä enemmän, koska hän pitää sitä hienona ammattina ja toimenkuvana kaikesta esimerkiksi rahoitukseen liittyvästä nurinasta huolimatta.

Muuttiko vuoden 2010 yliopistolaki valintoja?

Yliopistolain muutos toi tiedekunnan dekaaneille ja laitosjohtajille paljon päätösvaltaa. Pohjoismaisen historian professori Johanna Ilmakunnas pitää tätä muutosta merkittävänä, kun mietitään naisten määrän pienuutta professorikunnassa.

– Tämä näkyy täysprofessori- ja urapolkurekrytoinneissa. Näkyy rakenteellisia syitä siihen, että valtaosa professoreista on edelleen miehiä.

Professori Johanna Ilmakunnas arvioi, että valintakriteerit suosivat miehiä.Mårten Lampén / Yle

Enää ei Ilmakunnaksen mukaan tarvitse valita vain meriittien perusteella, vaan voidaan valita sopivin. Tilastollisesti usein käy niin, että rekrytoinneissa valitaan kahden hyvin tasavertaisen hakijan väliltä mieshakija. Jokainen professuurin täyttö on tietenkin omanlaisensa.

Johanna Ilmakunnas näkee eroja myös rahoituksen myöntämisessä. Suomen Akatemian myöntämien luonnontieteiden alan rahoituksia naiset saivat vähemmän kuin professorien osuus edellyttäisi.

– Olen osallistunut useaan professorin viran hakuun, joissa hakijoiden joukossa on ollut paljon miehiä. Ehkä tässä saattaa olla sitä, että naiset voivat olla hyvinkin meritoituneita, mutta arvioivat omia saavutuksiaan ja mahdollisuuksiaan vähän vaatimattomimmiksi kuin vastaavilla meriiteillä olevat miehet, Ilmakunnas pohdiskelee.

Omalla alallaan professori Johanna Ilmakunnaksella oli edellinen historian naisprofessori miltei sata vuotta sitten.

– Åbo Akademissa minua edeltävä nainen historian professorina oli Alma Söderhjelm, joka oli henkilökohtainen yleisen historian professori vuosina 1927–1937.

Historia on ollut miesvaltainen oppiaine, mutta nyt opiskelijoista puolet on naisia.

Palkkaero on selvä miesten eduksi

Eroja löytyy myös naisten ja miesten palkkauksessa. Professoriliiton selvityksen mukaan palkkaero miesprofessoreiden hyväksi oli 345 euroa.

Palkkaero kasvoi vuonna 2020 edelliseen vuoteen verrattuna.

Naisprofessorin euro on työnantajaselvityksen mukaan 95,3 senttiä. Myös professorin urapolulla olevat naispuoliset niin assistant kuin associate professorit ansaitsevat jonkin verran miehiä vähemmän.

Lue myös:

Kehysriihen 35 miljoonaa euroa on vasta alkua – rehtori Keijo Hämäläinen: "Puhuisin kyllä katastrofaalisesta tilanteesta, jos tieteen rahoitusleikkaukset moninkertaistuvat"

Hirvenhampaat kilisivät, kun tutkija tanssi kivikauden diskossa – samoin tanssi 8 000 vuotta sitten yhteisö, jossa kulttuuri ylitti geenit

Sun, 13/06/2021 - 13:04

Hirvenhampaista tehtyjen korujen rytmikäs kilinä ja kalina kajahteli kahdeksantuhatta vuotta sitten Äänisjärven pienessä saaressa – ja jälleen joitakin vuosia sitten Turussa, kun Helsingin yliopiston akatemiatutkija Riitta Rainio tanssi kuusi tuntia vaatteissa, joihin hän oli kiinnittänyt 160 kivikautisen korun jäljitelmät.

Ihanko totta kuusi tuntia yhteen menoon?

– Se voi kuulostaa älyttömältä, mutta Aboagora-festivaalissa oli tiedettä ja taidetta yhdistävä kokeilu, jossa tutkija ja ääni- ja performanssitaiteilija laitettiin kahdeksi viikoksi työskentelemään keskenään, Rainio selittää.

Tuloksena oli kivikautinen disko. Sillä oli taiteelliset tavoitteet, mutta Rainio päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen tuottaakseen samalla kulumajälkiä kivikautisessa asussaan heilahteleviin hirvenhammaskoruihin.

Hän halusi verrata, olivatko myös Äänisen Peurasaareen eli Olenij Ostroviin haudattujen ihmisten hammaskorut kuluneet kolahdellessaan toisiinsa tanssin tahdissa.

– Disko oli auki kuusi tuntia, ja liikuin koko sen ajan, enemmän tai vähemmän rajusti. Hetkuttelin aikani kuluksi silloinkin, kun vastailin yleisön kysymyksiin. En ole todellakaan mikään tanssija. Normaalisti olisin kauhistunut ajatusta tanssimisesta julkisesti.

Hampaiden takia tilanne oli kuitenkin toinen; niiden ääni antoi rytmin ja liikkeen, Rainio kertoo.

– Minusta ei tuntunut, että tanssin itse, vaan minua tanssitettiin. Tuli sellainen olo, että jotakin samanlaista on voinut olla myös silloin ennen. Se oli hieno fiilis. Kuuden tunnin jälkeen oli suorastaan vaikea lopettaa.

Taiteilijan näkemys siitä, miltä Peurasaaren haudasta numero 76a löytynyt mies oli näyttänyt tanssiessaan. Tom Björklund

Rainion vaatteissa kalahdelleet hampaat ovat kopioita alkuperäisistä, joita säilytetään Pietarissa Kunstkamerassa eli Pietari Suuren antropologisessa ja etnografisessa museossa. Peurasaaren kalmiston arkeologiset kaivaukset tehtiin 1930- ja 1950-luvuilla.

Euroopasta ei tunneta toista yhtä suurta mesoliittisen ajan hautausmaata kuin Peurasaaren kalmisto. Hautoja löydettiin 177. Alkuperäistä määrää ei tiedetä, koska kalkkikivikaivos ja hiekannosto olivat ehtineet tehdä saarella laajalti tuhoa.

Kalkkikivi auttoi orgaanista ainetta säilymään. Yleensä se on näiltä kulmilta kadonnut maaperän happamuuden vuoksi. Löytöjen joukossa on tuhansia omaperäisellä tavalla tehtyjä hirvenhammaskoruja.

Suomikin kuului samaan kivikautiseen kulttuuripiiriin, kertoi Peurasaari-projektia johtava Helsingin yliopiston arkeologian apulaisprofessori Kristiina Mannermaa toissa vuonna Ylen haastattelussa.

Rainio ja Mannermaa valitsivat neljän haudan hampaat, joiden työstämisen ja kulumisen merkeille Venäjän tiedeakatemian arkeologi Jevgenij Girija teki tarkat mikroskooppitutkimukset.

Samanlaisia kulumia hän löysi myös Rainion asussa kalahdelleista hampaista, joskin vähäisempiä – kuten kuuden tunnin ja toisaalta useiden vuosien tai jopa vuosikymmenien käyttöajan jälkeen sopii olettaakin, Girija tuumi tuloksistaan.

Mikroskooppi ei oikeastaan ollut tarpeen sen vahvistamiseen, että Rainion tanssiliikkeet olisivat olleet tuttuja myös kivikaudella. Oli heti silmin nähtävää, että kulumat olivat samantapaisia ja sijaitsivat täsmälleen samoissa kohdissa, sanoo Rainio.

Peurasaaren haudan numero 23 vainaja sai tämän pienen ihmispatsaan mukaansa maan poveen.Kristiina Mannermaa / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo

Peurasaari ei ollut asuinsaari, mutta siellä viivyttiin hautausten yhteydessä ehkä pitkähköjäkin aikoja. Arkeologiset merkit viittaavat siihen.

Peurasaaressa luultavasti tavattiin tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia ja ehkä tavaroitakin, sanoi Kristiina Mannermaa kertoessaan hammaskorututkimusten tuloksista Ylelle alkuvuonna.

Tanssittiinko myös?

– Koska hautojen hampaat olivat todella kuluneita, voisi kuvitella, että niitä oli käytetty vuositolkulla useissa eri tanssijuhlissa muualla kuin siellä saaressa. Mutta toisaalta hautajaisten yhteydessä kautta maailman on kaikenlaisia rituaaleja, pohtii Riitta Rainio.

Meidän mielikuvamme tavanomaisista hautajaisista ei luultavasti vastaa missään määrin peurasaaralaisten tapoja. Ehkä saaressa järjestettiin hautajaisiin tai ylipäätään toisten ihmisten tapaamiseen liittynyt kivikautinen disko.

Kuusi hirvenhammaskorua tuhansien joukosta. Kristiina Mannermaa / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo

160 hammasta Riitta Rainion asussa aiheuttivat liikkuessa – saati tanssiessa – niin paljon ääntä, että on vaikea kuvitella sellaisia arkiasuun. Peurasaareen haudattujen asuista hampaita löytyi jopa 300. Äänien täytyi kuulua lähinnä juhlaan, Rainio päättelee.

– Arkaaisissa kulttuureissa, jotka ovat olleet pyyntiyhteisöjä viime aikoihin asti, luista tai hampaista tai linnunnokista tehtyjen helistimien ääni liittyy hyvin usein yliluonnollisiin tai maagisiin voimiin ja henkien karkottamiseen tai kutsumiseen.

Helistimiä on ollut nimenomaan šamaanien tanssiesiliinoissa, Rainio kertoo.

– Sekin on vahva viite siitä, että arkaaisissa pyyntiyhteisöissä ääni on ollut uskomuksellinen juttu.

Rainio mainitsee myös näiden yhteisöjen viime vuosisatojen musiikkielämän tutkimukset. Musiikissa on ollut yhteisiä piirteitä niin Pohjois-Amerikassa ja Australiassa kuin Afrikassa ja arktisilla alueilla.

– Siinä on rytmisoittimia, se on sävelasteikoltaan suppeaa ja laulettua, ja mikä kaikkein keskeisintä, se on aina rytmikkään tanssin säestämää.

Rainion tutkimustulokset Peurasaaresta tukevat konkreettisesti hypoteesia, jonka mukaan sellaisen musiikkielämän juuret ulottuvat todella kaukaisiin yhteisöihin.

Uria kaiverrettiin piikivisellä terällä. Riitta Rainio / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo, Pietari

Tuhansista Peurasaaresta löytyneistä hammaskoruista vain kahdessa oli ripustusnauhalle tehty reikä. Toisin kuin Baltiassa tai Skandinaviassa, peurasaarelaisten ratkaisu oli hampaan juuren päähän tehty ura ja siihen solmittu nauha.

Riitta Rainio arvelee, että siten keinahdellut hammas tuotti enemmän ääntä kuin reiällinen koru. Lisäksi lähes kaikki Peurasaaren hammaskorut ovat hirvien etuhampaita, 4–5-senttisiä, pitempiä kuin monien muiden eläinlajien hampaat. Pituuskin antaa lisää ääntä, Rainio sanoo.

Yhdestä hirvestä koruiksi kelpuutettiin vain kuusi alaleuan etuhammasta ja kaksi kulmahammasta. Materiaali oli siis arvokasta, mutta koruksi tekeminen ei ollut iso työ, sanoo Rainio. Hänellä on siitä omaa kokemusta.

– Kyllä se uran teko ihan hyvin onnistui kivikautisella piiterällä. Matalan uran sai tehtyä nopeasti. Mutta mitä syvemmän jaksaa tehdä, niin sitä pitävämpi kiinnityksestä tietysti tulee. Kun koruja piti tehdä satoja, siirryin sitten kuitenkin käyttämään modernia viilaa.

Koska kunkin haudan hampaat oli tehty usein samalla tavalla, Rainio arvelee, että asuja ei koristeltu välttämättä pikku hiljaa vaan saatettiin tehdä valmiiksi hyvinkin nopeasti.

Eri haudoissa uurteet osoittautuivat hyvinkin erilaisiksi. Joku oli ollut työssään huolimaton, toinen pikkutarkka. Rainiosta tuntui jopa, että työn jäljistä pääsi ihmisten luonteenpiirteiden jäljille.

Kun Peurasaaren kalmisto oli käytössä, ei ollut valtioiden rajoja määräämässä liikkumisesta, vaan ratkaisevia olivat vesistöt. Jyrki Lyytikkä / Yle

Peurasaareen tultiin eri suunnilta, mutta korujen omaperäinen valmistustekniikka, josta ei poikkeiltu, kertoo vahvasta yhteisestä kulttuurista.

– Yhteisö vaikuttaa erittäin yksimieliseltä, mutta uudet DNA-tulokset viittaavat siihen, että geneettisesti se oli hyvin heterogeeninen. Ihmiset olivat hyvinkin sinne ajautuneita, eivät lähtökohtaisesti yhtenäinen porukka, Riitta Rainio kertoo.

Hän sanoo tajunneensa, että siinä tapauksessahan materiaalisella kulttuurilla ja kenties juuri äänilläkin saattoi olla erityinen merkitys yhteisyyden korostajana.

– Ehkä se ei ollutkaan alun perin yhtenäinen kulttuuri, vaan teki kovasti töitä ollakseen sitä. Kokoontuminen ja juhlien viettäminen ovat käsittääkseni tutkijoiden mukaan paras keino liimautua yhteen. Tanssittiin samassa rytmissä.

Lue myös:

Hirvenhampaat olivat kivikauden jalokiviä – Äänisen saaren korujen oma ripustustapa oli tärkeä symboli yhteisölle

Taitelijan näkemys nuoresta naisesta, jonka haudasta löytyneet hirven- ja muutamat majanvanhampaat kertoivat hänen asustaan. Tom Björklund

Raportti: Luontokatoa ja ilmastonmuutosta ei voi ratkaista erikseen – uusi raportti nivoo keinot yhteen

Thu, 10/06/2021 - 19:04

Ihmistoiminnasta johtuvat ennennäkemättömät muutokset ilmastossa ja luonnon monimuotoisuudessa ovat yhdistyneet ja kasvavassa määrin uhkaavat luontoa, ihmishenkiä, elinkeinoja ja hyvinvointia ympäri maailman. Luontokato ja ilmastonmuutos vahvistavat molemmat toisiaan. Ne johtuvat ihmisen taloudellisesta toiminnasta. Kumpaakaan ei pysty ratkaisemaan ellei molempia torjuta yhdessä.

Tämä on tänään julkaistun kansainvälisen luontopaneeli IPBESin ja hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n yhteisraportin pääviesti. Sen on koonnut 50 maailman johtavaa biodiversiteetti- ja ilmastoeksperttiä. Raportti on ensimmäinen näiden kahden asiantuntijaelimen yhteistuotos. Siinä nivotaan ilmastonmuutoksen torjunta ja luontokadon pysäyttäminen tiiviisti yhteen.

Vertaisarvioidun raportin mukaan luontokatoa ja ilmastonmuutosta on tähän mennessä torjuttu erillään toisistaan. Toimet näitä molempia uhkia vastaan tulisi sen sijaan yhdistää.

– Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos uhkaa kasvavassa määrin luontoa ja sen kykyä tuottaa ekosysteemipalveluita ihmisille, mukaan lukien luonnon kyky lieventää ilmastonmuutosta. Mitä lämpimämmäksi maailma tulee, sitä vähemmän esimerkiksi ruokaa ja juomavettä luonto pystyy tarjoamaan, sanoo professori Hans-Otto Pörtner raportin tiedotteessa.

Lapsi joi vettä Port-Bouet in Abidjanissa Norsunluurannikolla vuonna 2019. Monilla maan asukkailla ei ole käytössä puhdasta vettä ja monet joutuvat kävelemään pitkiä matkoja veden perässä.EPA-EFE / All Over Press

Muutokset luonnon monimuotoisuudessa eli biodiversiteetissä taas vaikuttavat ilmastonmuutokseen, erityisesti typen, hiilidioksidin ja veden kiertoon.

– Todistusaineisto on selvää: maapallon kestävä tulevaisuus on edelleen saavutettavissa, mutta se vaatii ennennäkemättömiä, mullistavia muutoksia nopeasti ja pitkällä tähtäimellä. Pohjana on oltava kunnianhimoiset päästövähennykset, Pörtner sanoo.

Professorin mukaan bruttokansantuote ei voi enää pelkästään määrittää taloudellista kehitystä, vaan tarvitaan tasapainoa ihmiskunnan kehityksen ja lukuisten luonnon tarjoamien arvojen välillä. Samanlaista muutosta vaadittiin myös helmikuussa julkaistussa Dasguptan raportissa.

Tutkijat varoittavat, että kapeakatseiset toimet ilmastonmuutoksen torjumiseksi voivat jopa vahingoittaa luontoa ja päin vastoin. Luontoa tuhoavia ilmastotoimia ovat raportin mukaan esimerkiksi yksittäisen kasvin viljelyn bioenergiaksi laajoilla alueilla, puiden istuttaminen alueille, jotka eivät ole olleet metsiä ja monokulttuurinen metsänviljely, kuten eukalyptus-pellot. Joidenkin uusiutuvien energiamuotojen kohdalla tutkijat kehottavat punnitsemaan hyötyjä ja haittoja, jos esimerkiksi tarvitaan paljon kaivostoimintaa tai laajoja alueita maata näiden energiamuotojen tuottamiseen.

Trooppista sademetsää Cristalino-joella etelä-Amazonilla Brasiliassa vuonna 2011.ullstein bild - McPHOTO / All Over Press

Raportissa listataan ratkaisuja, joilla ilmasto- ja luontotoimien yhdistäminen onnistuisi. Tässä tärkeimpiä niistä:

  • Runsaasti hiiltä varastoivien ja lajirikkaiden ekosysteemien kato ja rappeutuminen pitää pysäyttää niin maalla kuin merellä, erityisesti metsissä, kosteikoissa, soilla, ruohotasangoilla ja savanneilla sekä rannikoiden ekosysteemeissä, kuten mangrovemetsissä ja vesijättömailla. Tutkijat laskevat, että metsäkatoa ja metsien rappeutumista ehkäisemällä voidaan vähentää ihmisen aiheuttamista kasvihuonekaasuista 0,4-5,8 gigatonnia hiilidioksidiekvivalenttia joka vuosi.
  • Suurten hiilinielujen ja lajirikkaiden ekosysteemien ennallistaminen. Ennallistaminen eli luonnontilaiseksi palauttaminen on yksi halvimmista ja nopeimmista luontopohjaisista ratkaisuista ilmastonmuutoksen torjuntaan. Se tarjoaa myös paljon kaivattuja elinympäristöjä kasveille ja eläimille. Se tarjoaa myös apua tulvien säätelyyn, rannikoiden suojeluun, parantaa veden laatua, vähentää eroosiota ja varmistaa kasvien pölytystä. Ekosysteemien palauttaminen luo raportin mukaan myös työpaikkoja ja toimeentuloa.
  • Kestävät maataloustoimet ja kestävät metsänhoitotavat parantavat kykyä sopeutua ilmastonmuutokseen, parantavat biodiversiteettiä, kasvattavat hiilivarastoja ja vähentävät päästöjä. Maatalous- ja laidunmaiden paremmalla hoidolla, kuten maaperän suojelulla ja lannoitteiden vähentämisellä lasketaan olevan mahdollisuus 3-6 gigatonnin päästövähennyksiin.
  • Luonnonsuojelun tehostaminen ja kohdistaminen paremmin. Nykyisin suojeltuja alueita on maapallolla 15 prosenttia maapinta-alasta ja 7,5 prosenttia meristä. Näiden alueiden laajentaminen tuo raportin mukaan merkittäviä hyötyjä. Tänä vuonna järjestettävissä kansainvälisissä biodiversiteettineuvotteluissa on tarkoitus nostaa suojeltujen alueiden määrä 30 prosenttiin.
  • Luonnon monimuotoisuudelle haitallisten tukien lopettaminen. Haitallista on tutkijoiden mukaan esimerkiksi metsän hävittäminen, liikalannoitus ja liikakalastus.
Luomumangoldia kasvatettiin Ferme de Borden maatilalla Toulousessa Ranskassa keväällä 2020.Patrick Batard / ABACAPRESS / ddp imagesSTELLA Pictures / ddp

Raportin mukaan luonto auttaa meitä jo paljon ilmastonmuutoksen hillinnässä. Meret esimerkiksi sitovat noin puolet ihmiskunnan hiilidioksidipäästöistä. Luonto ei voi tehdä kuitenkaan kaikkea, joten tutkijat sanovat, että tarvitaan rakennemuutos kaikilla yhteiskunnan ja talouden osa-alueilla, jotta ilmastonmuutos voidaan vakauttaa, luontokato pysäyttää ja luoda polku kestävämpään tulevaisuuteen.

– Molemmat kriisit pitää kohdata yhdessä, toisiaan täydentävillä tavoilla, sanoo IPBEsin puheenjohtaja Ana María Hernández Salgar raportin tiedotteessa.

Tänä vuonna järjestetään sekä YK:n kansainväliset neuvottelut biodiversiteetistä Kunmingissa Kiinassa lokakuussa että kansainvälinen ilmastokokous Glasgow’ssa Skotlannissa marraskuussa.

– Meillä on mahdollisuus ja vastuu panna maailma toipumisen polulle. Tämä vuosi on ehdottomasti kriittinen luonnolle ja ilmastolle, sanoo Britannian ympäristöministeri, lordi Zac Goldsmith.

IPBESin ja IPCC:n yhteisraportti on muodostettu nelipäiväisessä workshopissa. Se ei ole siis samalla tapaa näiden tahojen virallinen raportti kuin vaikkapa IPCC:n niin sanottu 1,5 asteen raportti vuonna 2018, jolla oli käänteentekevä vaikutus ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:

EU-parlamentti vaatii tiukkaa lakia, joka turvaisi luonnon monimuotoisuuden – suomalaismepit täysin erimielisiä, mitä tapahtuu metsätaloudelle

Uusi raportti: Tiukat ilmastotavoitteet ja talouskasvu voidaan yhdistää – näillä toimilla se onnistuu, jos onnistuu

Jättiraportti: Luonnolle tarvitaan hintalappu, koska taloutemme, elämämme ja hyvinvointimme on täysin riippuvainen luonnosta

Suomen valtio kaataa vanhoja metsiä, vaikka niistä on löydetty tuhansia uhanalaisia lajeja – asiantuntija: "En voi ymmärtää, miksi niin tapahtuu"

Ihmiskunta tienristeyksessä – YK:n jättiraportti maapallon tilasta: Tarvitaan kahdeksan massiivista muutosta luonnon tuhon pysäyttämiseksi

Maapallon laajuinen analyysi: suojelemalla luontoa suojellaan myös ilmastoa

COVID-19 oli vasta alkusoittoa – luonnossa lymyää yhä yli 500 000 tuntematonta virusta, jotka voivat aiheuttaa entistä tappavampia pandemioita

COVID-19 antoi odottamattoman lahjan influenssarokotteiden osumatarkkuudelle – kaksi influenssavirusta on kadonnut jäljettömiin

Wed, 09/06/2021 - 18:52

Koronapandemian aikana ihmiset ovat pesseet ja desinfioineet käsiään niin uutterasti ja tavanneet toisiaan niin paljon vähemmän kuin normaalisti, ettei se ole hillinnyt pelkästään SARS-CoV-2-virusta hyppäämästä uusiin isäntiin.

Loogisesti ja ehkä odotetusti influenssatartuntoja on ollut koronavuonna paljon tavallista vähemmän. Suomessa influenssa-A-tapauksien määrä lähes puolittui, kertoi THL tänään keskiviikkona. Mutta tätä ei sentään saattanut arvata: kahden influenssaviruksen leviämisreitit näyttävät katkenneen kokonaan.

Yhdysvaltalaisen terveysuutissivuston STATin mukaan yhdestä B-influenssaviruksen kehityslinjasta ja yhdestä A-viruksen alatyypin haarasta ei ole rekisteröity yhtään ainoaa ilmoitusta yli vuoteen. Mitään vastaavaa ei ole tapahtunut ikinä ennen.

B-virukset ja A-viruksen alatyypit H1N1 ja H3N2 aiheuttavat vuosittain laajoja epidemioita, H1N1 ja H3N2 pahimmillaan pandemioita. Niistä ankarin, espanjantauti, vei sata vuotta sitten kymmenien miljoonien ihmisten hengen.

Kadoksissa vai kadonneet?

A-virusten jaottelu perustuu niiden kahteen pintaproteiiniin. B-virukset puolestaan jaetaan kahteen kehityslinjaan, Yamagataan ja Victoriaan. Viimeiset rekisterimerkinnät Yamagatasta ja A-viruksen H3N2 kehityshaarasta 3c3.A ovat viime vuoden maaliskuulta.

– Luullakseni on vallan mahdollista, että se on kadonnut. Mutta maailma on suuri, sanoo yhdysvaltalaisen FHCRC-tutkimuskeskuksen biologi Trevor Bedford H3N2:n 3c3.A-haarasta.

Mount Sinain lääketieteellisen yliopiston mikrobiologian professori Florian Kammer, joka on etsinyt tietokannoista merkintöjä B/Yamagata-viruksesta, panee sanansa eri järjestykseen mutta päätelmä on sama.

– Vaikka kukaan ei ole nähnyt sitä, ei se välttämättä tarkoita sen kadonneen kokonaan. Mutta saattaapa tarkoittaakin, Kammer sanoo.

Vaikka tällaisia viruksia yhä piileskelisikin jossakin, jo määrän romahtaminen on erinomainen uutinen Maailman terveysjärjestölle WHO:lle ja kaikille, jotka saavat sen päätösten perusteella influenssarokotteen tulevilla influenssakausilla.

Viime syksyn influenssarokote antoi suojaa myös sikainfluenssapandemian aiheuttajan jälkeläisvirusta vastaan. Tässä sikainfluenssavirus on mikroskoopissa ANTSZ-laboratoriossa Unkarissa pandemiavuonna 2009. EPA

WHO:n tehtävänä on päätellä maailmalta saamiensa seurantatietojen perusteella, millaiset influenssaviruskannat todennäköisimmin ovat seuraavan kauden riesa. Lääketehtaat valmistavat rokotteet WHO:n valintojen pohjalta.

Viime kädessä voidaan vain toivoa, etteivät virukset ehdi mutatoitua ennen seuraavaa kautta tai sen aikana niin paljon, että ne luistavat rokotteen tähtäimestä. Viime vuosina H3N2 on ollut rokotteille yhä vaikeampaa riistaa.

Ennen kuin koronapandemia tuli ja hillitsi, H3N2:n kehityshaarat olivat kahdeksan vuoden ajan loitonneet aina vain kauemmaksi toisistaan. Mitä suuremmat haarojen geneettiset erot ovat, sitä pienemmäksi käy rokotteen teho, ellei WHO:n valinta satukaan osumaan täsmälleen oikeaan.

Influenssakaudella 2017–2018 kävi niin. Yhdysvalloissa kaksi kolmannesta rokotetuista jäi vaille suojaa kauden H3N2-kantaa vastaan, kertoi STAT. Suomessa THL raportoi rokotteen suojatehon laskeneen edellisestä kaudesta pikkulapsilla 38 prosentista 14:ään ja yli 65-vuotiailla 21 prosentista 12:een.

Kaikissa ikäryhmissä A(H3N2) -komponentin suojatehon heikentyminen verrattuna aiempaan johtunee kiertävien epideemisten influenssa A(H3N2) -virusten geneettisestä kirjavuudesta sekä rokoteviruksen antigeenisten ominaisuuksien muuttumisesta. THL:n seurantaraportti influenssakaudesta 2017–2018

Influenssarokotteeseen oli pitkään tapana sisällyttää B-viruksista vain joko Yamagata- tai Victoria-kehityslinja. Viime vuosina rokote on kuitenkin ollut useimmiten nelivalenttinen eli tarkoitettu nujertamaan yksi kanta niin molemmista B-viruksista kuin H1N1:stä ja H3N2:sta.

Jos Yamagata todella on poissa pelistä, kolmivalenttinen rokote riittää jälleen. Ja jos H3N2 on menettänyt 3c3.A:n myötä geneettistä kirjavuuttaan, tulevien rokotteiden osumatarkkuus on aiempaa todennäköisempi.

Askel kohti yleispätevää rokotetta

Influenssaa vastaan on pitkään haettu yhtä yleispätevää rokotetta. Se olisi valtava lääketieteellinen läpimurto. Tuoreessa yhdysvaltalaistutkimuksessa puntaroidaan oppeja, joita saatiin vuoden 2009 sikainfluenssapandemian aiheuttaneesta H1N1-viruksesta.

Chicagon yliopiston ja Scrippsin biolääketieteellisen instituutin tutkimuksen mukaan vastaus voi piillä siinä vahvassa ja tehokkaassa immuunivasteessa, joka sikainfluenssan sairastaneissa tai sitä vastaan rokotetuissa heräsi viruksen vähiten vaihtelevia osia kohtaan.

Havainnon perusteella on laadittavissa strategioita universaaliksi influenssarokotteeksi, Science Translational Medicine -lehdessä ilmestyneessä tutkimuksessa päätellään. Universaali rokote tehoaisi kaikkiin viruskantoihin kullakin kaudella tai jopa pitempään.

Tutkijat havaitsivat, että sairastuneiden tai rokotuksen saaneiden immuunijärjestelmä herätteli B-solut, joihin oli vuosia tai jopa vuosikymmeniä aiemmin tallentunut muisto H1N1-infektiosta.

B-muistisolut olivat silloin erikoistuneet tuottamaan sellaisia valkuaisaineita, jotka hillitsevät piikkiproteiinin vakaita osia. Piikkiproteiinit ovat viruksen ase, jolla se tarttuu isäntäsoluun ja tekee siitä kopiokoneensa. Juuri piikkiproteiini on koronarokotteidenkin kohde.

Piikkiproteiinin vakaisiin osiin osunut rokote veisi virukselta leviämiskonstit, vaikka mutaatiot muissa osissa tekisivät viruksesta uuden ja mahdollisesti vaarallisemmankin variantin, tutkimuksessa päätellään.

Viruksen hemagglutiniini-pintaproteiinin vakaat osat, jotka kuvassa on väritetty, ovat viruksen tuhoksi, toivovat tutkijat.Guthmiller et al.

Jo aiemmassa Chicagon yliopiston tutkimuksessa tehtiin universaalin rokotteen mahdollisuutta lupaileva havainto. Viime syksynä Immunity-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa löytyi polyreaktiivisia vasta-aineita. Ne kykenevät sitoutumaan yhden tietyn antigeenin sijasta useisiin.

Nyt jatkotutkimuksessa ei ainoastaan nähty noita vasta-aineita, vaan löydettiin keino synnyttää niitä, iloitsee tutkimusartikkelin pääkirjoittaja tutkijatohtori Jenna Guthmiller yliopistonsa verkkosivulla.

Jäljellä on kuitenkin yksi ongelma: kohdatessaan viruksen tai sitä vastaan annetun rokotteen uudelleen, ihmisen elimistö ei enää reagoi läheskään yhtä tehokkaasti vasta-aineillaan.

Jostakin syystä immuunijärjestelmä käykin mieluiten uusien varianttien kimppuun, tutkimus kertoo. Taktiikka voi olla tehokas yhdessä taistelussa mutta ei koko sodassa. Tutkijoille se aiheuttaa vielä paljon päänvaivaa, myöntää Guthmiller.

Pelissä on paljon, etenkin kun muistetaan espanjantauti ja sen aiheuttanut H1N1-virus.

– On todennäköistä, että jokin H1-virus aiheuttaa elinaikanamme uuden pandemian. Mutta jo se on kannustavaa, että nyt meillä todellakin on immunologinen työkalupakki. Pitää vain saada aikaan rokote, sanoo Guthmuller.

Influenssakäyrästä tuli suora

Ennen kuin käytössä mahdollisesti on rokote, jonka takia influenssat muuttuvat flunssien kaltaisiksi pikkuriesoiksi, runsas vuosi koronapandemiaa on osoittanut, että meillä on jo keinoja käsillä, sananmukaisesti.

Tuoreessa kanadalais-australialaisessa tutkimuksessa todettiin, että ihmisten oma huolellisuus torppaa influenssaviruksia erittäin tehokkaasti.

Frontiers in Public Health -lehdessä ilmestyneen analyysin aineisto saatiin WHO:n FluNetistä, virusten liikkeitä seuraavasta tietokannasta. Tutkijoita kiinnosti, miten kehotus koronatoimiin – käsien ahkeraan pesemiseen ja käsidesiin, välimatkoihin ja maskeihin – mahdollisesti vaikutti influenssan esiintyvyyteen.

Kuvio osoittautui selväksi: influenssatapaukset kääntyivät jyrkkään alamäkeen. Viime syksynä, jolloin pohjoisella pallonpuoliskolla olisi normaalisti alkanut influenssakausi, Kanadassa ja Yhdysvalloissa rekisteröitiin vain satunnaisia tartuntoja.

COVID-19 sen sijaan oli samaan aikaan yltymässä kakkosaalloksi.

Etelässä influenssakausi on yleensä touko-marraskuussa. Tällä kertaa tilastopiikki jäi tulematta. Tutkitut maat olivat Australia ja Brasilia.

– Huomasimme COVID-19:n aaltoilevan monella tavoin, mutta influenssa likipitäen nollaantui sekä pohjoisella että eteläisellä pallonpuoliskolla, kertoo tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, tutkijatohtori Jovana Stojanovic Concordian yliopistosta.

Kuvio vertailee Brasilian COVID-19-tapauksien (punaisella) määrää viikko viikolta ja samaan aikaan todettuja influenssatapauksia (vaaleansinisellä). Sininen katkoviiva kertoo positiivisten influenssavirusnäytteiden määrästä vuosina 2016–2020 keskimäärin, haaleat siniset viivat yksittäisistä influenssakausista niiden aikana. Stojanovic et al. / Frontiers in Public Health

Tulokset osoittavat, miten paljon tarttuvaisempi COVID-19 on influenssaan verrattuna, Stojanovic toteaa. Terveysviranomaisille tämä on helppo oppi koronapandemian jälkeiselle ajalle, sanoo puolestaan professori Simon Bacon.

– Tiedämme, että influenssa on erityisen ongelmallinen iäkkäille ja muun muassa hengityselinsairauksista kärsiville. Riskiryhmäläisiä tavatessa olisi hyvä idea pitää kiinni keinoista, joihin olemme nyt COVID-19:n aikana jo tottuneet, Bacon sanoo.

Tutkimus: Suurin osa merten muovista ei päädykään avomerten pyörteiksi vaan herkkiin rannikkovesiin ja rannoille

Tue, 08/06/2021 - 09:03

Tämä tiedetään ennestään: Tyynellämerellä ja Atlantilla on valtavia pyörteitä, joihin kerääntyy pieneksi jauhautunutta muovijätettä.

Pyörteiden pinta-alaa voidaan vain arvioida, sillä mikromuovi ei näy satelliiteista tai edes veneestä. Yksi arvio pohjoisen Tyynenmeren muovipyörteestä on Venäjän kokoluokkaa.

Tuokin muovi on alkujaan ollut roskaa, jota syydetään mereen rannikkovaltioista ja jokia pitkin kaempaakin. Tuoreen tutkimuksen mukaan valtaosa muovista ei kuitenkaan kulkeudu keskelle valtameriä vaan saastuttaa rannikoita, toisin kuin on oletettu.

Environmental Research Letters -lehdessä julkaistu sveitsiläisen Bernin yliopiston tutkimus laskee, että mereen päätyneestä muovista 80 prosenttia on viiden vuoden päästä enintään kymmenen kilometrin päässä rannikosta.

Kelluvasta muovista osa huuhtoutuu ennen pitkää takaisin rannoille, jossa ekosysteemit ovat erityisen herkkiä muovin haitoille – eikä mikään murto-osa, vaan ainakin kolmannes, tutkijat laskevat.

Muoviroina rannoilla tietää myös tuntuvia tulonmenetyksiä turismille, tutkimuksessa todetaan. Keskimääräistä pahempia muovirantoja on suomalaistenkin suosikkialueilla Kaakkois-Aasiassa ja Välimerellä.

Jimbaran ranta Balin saarella Indonesissa saa muoviongelmaansa vapaaehtoisten siivoojien apua. Cavan Images / AOP

Muovitonta merta ja rantaa – tai edes korkeaa vuorenhuippua – ei maailmassa enää olekaan, mutta harvaan asutuilla alueilla tilanne on vielä suhteellisen hyvä. Sellaisiksi tutkijat totesivat arktiset rannat sekä osan Australian rantaviivasta ja myös Chilen rannikosta.

Välimeri sen sijaan on muovisimmasta päästä. Isoja syitä ovat muovin liikatuotanto ja vajavainen kierrätys rantavaltioissa, sanoi luontojärjestö WWF toissavuotisessa raportissaan.

Kierrätettävää olisi: Välimeren rantavaltiot tuottivat muutaman vuoden takaisen vuositilaston mukaan 76 kiloa muovia jokaista asukasta kohden. Maapallon keskiarvo oli 23 kiloa pienempi.

Bernin yliopiston mallintajat selvittivät maailmanlaajuisesti, missä suhteessa muovia päätyy mereen mistäkin lähteestä. Lähiasutus osoittautui suureksi syylliseksi rantojen saastumiseen muuallakin kuin Välimerellä.

Maista, joilla oma ongelma on suuri, muovisaastetta kulkeutuu merivirtojen mukana myös avomerelle enemmän kuin laskennallisesti voisi olettaa. Tällaisia saastuttajia ovat Kiina, Indonesia ja Brasilia sekä Yhdysvaltain ja Japanin itärannikot.

Jos siellä ongittaisiin muoviroskat jo joesta tai kerättäisiin rannalta, se olisi merille erityisen tehokas helpotus, sanoo tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, tohtorikoulutettava Victor Onink.

Hänen mukaansa mallinnus osoittaa kiistatta pahimmat ongelmakohdat. Ensimmäinen ja tärkein toimenpide ovat poliittiset ratkaisut, joilla jätteen määrää vähennetään välittömästi, hän sanoo.

Poijujen mukana roskien reiteille

Meressä kelluva muovi taittaa usein pitkiäkin matkoja, vahingoittaa merielämiä ja hilseilee mikromuovia, ennen kuin aallot ehkä heittävät roinan rantaan.

Miten muovi ja muu meriroska ajelehtii täällä meidän kulmillamme, Itämerellä ja Jäämerellä? Sitä pääsee seuraamaan kartasta Suomen ympäristökeskuksen SYKEn kahden pienen GPS-poijun avulla.

Itämeren meriroskapoiju laskettiin veteen merentutkimusalus Arandalta viime viikonloppuna. Arktisen poijun vie Huippuvuorten vesille Norjan Polaari-instituutin alus kesäkuun lopussa.

Tuulten ja merivirtojen kuljettelemat poijut ovat osa kansainvälistä Plastic in a Bottle -hanketta, joka selvittää meriroskien matkoja pohjoisilla merillä.

Matkojen tiedetään voivan olla hyvin pitkiä. Yksi hankkeen poijuista poimittiin viime vuoden keväällä Skotlannista Tireensaaren rannasta. Pikku poiju oli uiskennellut 207 päivässä noin seitsemäntuhatta kilometriä.

Islannista lähdettyään poiju kierteli aikansa Grönlannin vesillä, kääntyi sitten kohti Kanadaa ja suuntasi lopulta Skotlantiin. Keltainen suojakuori oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, kun poiju löytyi Sisä-Hebridien saariryhmään kuuluvan Tireen rannasta.

Ilmatieteen laitoksen kenttämestari Tuomo Roine ja SYKEn tutkija Pinja Näkki toivottamassa meriroskapoijulle hyvää matkaa. Ilkka Lastumäki / SYKE

Jos sinä satut veneillessäsi näkemään matkalaisen merellä, älä koske, mutta jos poiju on ajautunut rantaan, ota yhteyttä SYKEn merikeskukseen.

– Pohjoisella Jäämerellä tavattavista meriroskista suuri osa on peräisin eteläisemmiltä leveysasteilta, erityisesti Euroopasta, mutta tarkkoja reittejä ja kulkeutumista ei vielä tunneta hyvin. Siksi poijut tuottavat arvokasta lisätietoa, sanoo SYKEn erikoistutkija Hermanni Kaartokallio.

Tietoa tarvitaan, jotta meriroskat saataisiin vähenemään, kuten Itämeren suojelusopimuksessa ja EU:n direktiivissä on sovittu. Kahdeksan valtion ja alkuperäiskansojen muodostama Arktinen neuvosto hyväksyi oman meriroskia koskevan toimintaohjelmansa viime kuussa.

– Ehdotetut toimet vaihtelevat rantojen siivoamisesta kalastussatamien jätehuollon tehostamiseen ja materiaalien elinkaaren ja panttijärjestelmien kehittämiseen, Kaartokallio kertoo.

Keinoja on, löytyykö halua?

Jo nyt meriin kulkeutuu arviolta 11 miljoonaa tonnia muovia vuodessa, mutta luku voi lähes kolminkertaistua vuoteen 2040 mennessä, jos ongelman edessä nostetaan kädet pystyyn, varoittavat tutkimukset.

Yhdysvaltalaisen Pew-säätiön ja sen kumppanien kansainvälinen tutkimus Science-lehdessä viime syksynä tarjosi madonlukujen jälkeen myös toivoa: muovivirta meriin olisi mahdollista supistaa kahdessa vuosikymmenessä viidennekseen nykyisestä.

Siihen ovat jo tiedossa pätevät teknologiat, kauppatavat ja poliittiset linjaukset, kunhan ne vain toteutetaan, tutkimuksessa sanotaan. Sen mukaan muoviongelma kutistuisi ennen muuta näillä keinoilla:

  • -30 % vähentämällä muovin tuottamista ja käyttöä
  • -20 % parantamalla muovituotteiden kierrätystä
  • -17 % korvaamalla muovi paperilla ja muilla kompostoitavilla materiaaleilla

Tutkimuksessa lasketaan, että nyt jo tunnetuilla keinoilla päästäisiin tilanteeseen, jossa lähes kaikki muovituotteet päätyisivät uudelleen käyttöön tai kierrätykseen.

Tällä hetkellä kolmannes muoviroskasta hylätään luontoon. Suuressa osassa maailmaa ei ole tehokasta järjestelmää jätteiden keräilyyn. Puute ei koske vain kehittyviä maita, vaan monin paikoin esimerkiksi Yhdysvaltain maaseutua, tutkimus toteaa.

Jotta tilanne paranisi tutkijoiden mallintamalla tavalla, kahden vuosikymmenen aikana pitäisi joka viikko lisätä yli miljoona kotitaloutta viikoittaisen jätteidenkeruun piiriin.

Pakistanin ensimmäinen pullonpalautusatomaatti otettiin käyttöön Islamabadissa viime kuussa. Sohail Shahzad / EPA

Keräilyn puutteiden vuoksi muoviongelman ratkaisemista hidastaa hinta: uudesta muovista tehty tuote tulee halvemmaksi kuin kierrätysmuovinen.

Muovipakkaukset päätyvät luontoon, koska niiden keräily on suhteellisen kallista, ja juuri pakkaukset ovat eniten kasvava muoviteollisuuden ala.

Siirtyminen esimerkiksi pinnoitettuun pahviin ei välttämättä ole suoraviivainen teko luonnon puolesta, vaan puntariin on pantava valmistusprosessin muut seikat, kuten vedenkulutus ja syntyvät kasvihuonekaasupäästöt.

Mutta vaakaa liikuttelee myös se, että muoviin liittyvistä ilmastopäästöistä olisi Pew'n ja kumppanien mallilla leikattavissa neljännes vuoteen 2040 mennessä. Valtioille puolestaan koituisi muovin vähenemisestä kymmenien miljardien eurojen edestä jätehuollon säästöjä, tutkimus laskee.

Lue myös:

Näin muovijätevuoresta syntyy uusia shampoopulloja – intialainen startup keksi, miten maailma ei ehkä sittenkään huku jätteisiin

Harva tuntee hyppyhäntäisiä, vaikka niillä on hallussaan uskomaton eläinkunnan ennätys – Suomen lajeista kerätään nyt ainutlaatuista kirjastoa

Fri, 04/06/2021 - 20:15

Mikroskooppisen pienten eläinten maailmasta löytyy muutama supertähti, joiden edesottamuksia populaaritiede seuraa intohimoisesti.

Tunnetuimpia näistä pienistä julkkiksista ovat karhukaiset, jotka selviävät tyhjiössä, äärimmäisessä paineessa ja hetken jopa absoluuttista nollapistettä hipovissa pakkasasteissa.

Jotkut lähes yhtä ihmeelliset lajit ovat kuitenkin jääneet pois valokeilasta. Hyppyhäntäisten sielunelämää tuntee vain harva, vaikka niidenkin vyöltä löytyy eläinkunnan ennätyksiä.

Itseasiassa varmaksi ei tiedetä edes sitä, mitä hyppyhäntäislajeja Suomen maaperässä ja karikekerroksessa elää.

Puutteellisen tuntemuksen takia ahkerat hajottajat ovat tähän asti jääneet kokonaan uhanalaisuusluokituksen ulkopuolelle. Nyt Turun yliopiston Biodiversiteettiyksikön tutkija Inkeri Markkula kerää DNA-kirjastoa Suomen hyppyhäntäisistä.

Missä on maata, on siellä myös hyppyhäntäisiä. Ne ovat valloittaneet korkeimmat vuoristot ja syvimmät onkalot. Eikä aina vaadita edes maata: osa lajeista on erikoistunut elämään puissa.

Vuonna 2010 Kaukasukselta löydettiin uusi hyppyhäntäislaji, joka elää jopa kahden kilometrin syvyisissä luolissa. Syvemmällä kuin yksikään tunnettu maaeläin.

Plutomuros ortobalaganensis on alkukantainen ja silmätön. Se suunnistaa säkkipimeydessä maailman toiseksi syvimmässä Krubera-Voronjan luolassa pitkän antennin avulla.

Tällainen on hyppyhäntäinen, joka löytyi vuonna 2010 Krubera-Voronja-luolasta. Sen hallussa on maaeläinten syvyysennätys: 1980 metriä.Enrique Baquero / CC BY 2.0

– Hyppyhäntäiset ovat ehdottomasti sopeutumisen mestareita. Niitä on hyvin kylmissä paikoissa: jäätiköiltä esiinpistävillä vuorenhuipuilla ja hyvin kuumissa paikoissa, kuten esimerkiksi aavikoilla, Markkula sanoo.

Kylmässä elävät lajit tuottavat pakkasnesteitä selvitäkseen. Polttavissa ja kuivissa paikoissa hyppyhäntäisten lepomunat säilyvät pitkään odottaen sadetta, joka herättää autiomaan eloon.

– Avomeri taitaa olla ainoa paikka, jossa hyppyhäntäisiä ei tavata, sillä niitä elää myös rantavesissä, Markkula kertoo.

Vaelluksia tuulen vietävänä ja muurahaisen selässä

Syvimpiä onkaloita ja korkeimpia vuoria ei aivan hetkessä asuteta. Hyppyhäntäisten arvioidaan Markkulan mukaan eläneen planeetallamme jo yli 400 miljoonaa vuotta.

Sinä aikana ne ovat selvinneet useista sukupuuttoaalloista, myös pahamaineisesta permikauden joukkotuhosta, joka vei mukanaan jopa 70 prosenttia maaeliöistä.

Hyppyhäntäiset ovatkin paitsi sopeutumisen, myös leviämisen ammattilaisia.

Kaupungeissa ne päätyvät spontaanisti viherkatoille, mutta aivan niin korkealle millimetreissä mitattavien eläinten hyppyhangalla ei loikata.

Vastaus löytynee tuulesta, jota hyppyhäntäiset hyödyntävät myös aktiivisesti.

Markkulan mukaan hyppyhäntäisten parissa on havaittu massaliikehdintää, jossa ne kiipeävät puiden latvoihin ilmeisesti heittäytyäkseen tuulen kuljettamiksi.

Saattaa olla, että puissa eläminen onkin ollut hyppyhäntäisten alkuperäinen ekologinen lokero. Markkula kertoo, että erään teorian mukaan ne olisivat myöhemmin laskeutuneet puista maahan kuin alkuihminen.

Teoriaa on perusteltu sillä, että meripihkan ikuisuudessa säilyneet, vanhimmat tunnetut hyppyhäntäisfossiilit ovat olleet rakenteeltaan samankaltaisia kuin nykyään puissa elävät lajit.

Näitä Willowsia-suvun hyppyhäntäisiä on tavattu Suomessakin. Suvun lajeilla on suikea ruumis, joten ne ovat eri näköisiä kuin vaikkapa varsin sananmukaisesti nimetyt pallohyppiäiset.Inkeri Markkula

Hyppyhäntäiset liftaavat mieluusti myös kyydin muilta eläimiltä, esimerkiksi linnuilta. Miljoonia vuosia vanhoista fossiileista on löydetty myös muurahaisiin tai termiitteihin kiinnittyneitä hyppyhäntäisiä, joten taksiksi kelpaa siis hyönteinenkin.

Hyppyhäntäiset ekosysteemin palvelijoina

Osana ekosysteemiä lajit muodostavat vuorovaikutussuhteita keskenään. Jotta ekosysteemiä voisi ymmärtää, on tärkeää tietää, mitä hyppyhäntäiset syövät ja keiden ruokana ne puolestaan toimivat. Lajien uhanalaisuutta seurataan, koska yhdenkin lajin häviäminen voi aiheuttaa kauaskantoisempia seurauksia monimutkaisessa järjestelmässä.

Näin hyppyhäntäiset hyödyttävät ympäristöään

  • Toimimalla hajottajina. Ilman hajottajia maanpinta peittyisi kasvien ja eläinten jäänteisiin.
  • Kierrättämällä ravinteita maaperässä. Ravinteiden kierto parantaa maan viljavuutta.
  • Syömällä sienirihmastoa. Kun hyppyhäntäiset ruokailevat sienirihmastolla, ne voimistavat maaperän hajotustoimintaa ja voivat myös vähentää kasvien sienisairauksia.
  • Ulostamalla. Monet maaperälle tärkeät mikrobit käyttävät ravintonaan hyppyhäntäisten ulosteita.
  • Hyppyhäntäiset ovat myös ravintoa esimerkiksi kovakuoriaisille, muurahaisille, linnuille ja jopa nisäkkäille.

Hyppyhäntäistä ei pidä sekottaa hyönteisiin

Hyppyhäntäiset ovat alkuhyönteisiä, jotka kehittyivät ennen varsinaisia hyönteisiä. Hyönteisten tapaan niillä on kuusi jalkaa, mutta ei siipiä toisin kuin useimmilla hyönteisillä.

Hyppyhäntäisillä on myös vain kuusi takaruumiin jaoketta, kun hyönteisillä niitä voi olla jopa 11.

Useimmilla lajeilla on hyppyhanko, jolla ne voivat ampaista pakoon saalistajilta. Ainutlaatuinen piirre on myös vatsaputki, joka vaikuttaa nestetasapainon säätelyyn.

DNA-kirjasto nopeuttaa maanäytteiden tutkimista

Kuten esimerkit hyppyhäntäisten maailman valloittaneesta elonkirjosta osoittavat, niitä on ehditty kyllä tutkia tieteen historian aikana.

Miten voi siis olla, ettei Suomenkaan lajistoa tunneta niin hyvin, että lajien uhanalaisuutta voitaisiin arvioida?

Markkulan mukaan yksi merkittävä syy tähän on yksinkertaisesti mikroskooppisuus. Vain kaikista suurimmat lajit voi havaita paljaalla silmällä.

– On todella aikaa vievää käydä maanäytteitä läpi mikroskoopilla. Se on ehkä yksi syy siihen, miksi hyppyhäntäisiä on tutkittu verrattain vähän. DNA-kirjasto mahdollistaa myöhemmin laajemmat laji-inventaariot.

Toinen ongelma on tieteen sanoin kryptinen monimuotoisuus. Lajit voivat ulospäin näyttää samalta, mutta olla geneettisesti erilaistuneita.

Isotomurus-suvun edustajat ovat muodoltaan pötkylämäisiä. Jälleen hyvä osoitus siitä, miten erilaisia ulkomuotoja hyppyhäntäisillä on.Inkeri Markkula

DNA-viivakoodauksen avulla maanäytteet voidaan käsitellä nopeammin, jolloin helpottuu myös tiedonkeruu lajien yksilömääristä. Kun tietoa on saatu riittävästi, myös hyppyhäntäiset saadaan mukaan uhanalaisuusluokituksen piiriin.

Markkula arvioi, että Suomessa elää noin 250 hyppyhäntäislajia. Maailmalla niitä tunnetaan noin 9 000, mutta lajien todellista määrää on vaikea arvioida juuri kryptisen monimuotoisuuden takia.

DNA-tutkimus on antanut aivan uudenlaisen työvälineen luonnon monimuotoisuuden ymmärtämiseen. Uusi tieto haastaa jopa ruotsalaisen Carl von Linnén sitkeää, yli 260-vuotista perustaa lajien luokittelulle.

DNA-viivakoodauksen avulla on löydetty uusia lajeja hyvin tunnetuistakin eliöryhmistä, jopa Pohjois-Amerikan linnuista.

Ehkä maailmassa onkin eliölajeja jopa 1000 kertaa enemmän kuin aiemmin osattiin olettaa. Tutkimus on vasta alussa ja luonnon monimuotoisuuden palapelin kokoaminen vaatii yhä hartiavoimin työtä.

Ennen kuin poikkeavan DNA:n omaavat kannat voidaan julistaa omiksi lajeikseen, pitää niitä tutkia perinpohjaisesti.

Markkula on tutkimuksessaan löytänyt toistaiseksi kaksi Suomelle uutta lajia sekä myös kotikompostistaan harvinaisuuden: pallohyppiäisen, joka on aiemmin tavattu Suomessa vain kerran.

– En uskalla luvata, että kotipihoista löytyisi tieteelle tuntemattomia lajeja, mutta kompostista ja kotipuutarhasta voi varmasti löytää harvinaisuuksia.

Pallohyppiäinen on saapunut todennäköisesti Virosta. Monet lajit liikkuvat sen tapaan kohti pohjoista, kun ilmasto lämpenee.

Ehkä jo tänä kesänä Suomen etelärannikon viherpeukalot tapaavat uusia tulokkaita. Voi tosin olla, että ilman mikroskooppia puutarhurin pieni apuri jää huomaamatta.

Lue myös:

Pidätkö kevätsateen tuoksusta? Kosmetiikassakin hyödynnetty muheva haju on bakteerien illalliskutsu ötököille

Maaperä kuhisee elämää, joka tekee insinöörien työt ilmaiseksi – viljelymaasta kannattaa pitää huolta vanhan kansan tuntemilla opeilla

Tutkimus: "Maailman ensimmäinen sota" olikin joukko ilmastonmuutoksesta seuranneita yhteenottoja

Thu, 03/06/2021 - 19:17

1960-luvulla Sudanista Niilin laaksosta löytyi vähintään 13 400 vuoden takainen kalmisto, jonka vainajien pääteltiin kuolleen maailmanhistorian vanhimmassa tunnetussa sodassa. Löytöä on pidetty avaintodisteena siitä, miten aluekiistoista syntyy organisoitua sodankäyntiä.

Scientific Reports -lehdessä julkaistu uusi tutkimus tulkitsee Jebel Sahaban hautausmaahan päätyneiden vammat toisin: yhden rajun taistelun sijasta kuolemat johtuivatkin useista pienistä yhteenotoista tai hyökkäyksistä. Sodasta ei ollutkaan kyse.

– Näyttää siltä, että väkivalta olikin valitettavasti osa heidän päivittäistä elämäänsä, kommentoi British Museumin Egygtin- ja Sudanin-osastoa johtava Daniel Antoine uutistoimisto Reutersille.

Väkivaltaisuuksien todennäköinen syy oli ilmastonmuutos, joka ajoi kilpailuun elinmahdollisuuksista, tutkimuksessa päätellään.

Parantuneita vammoja

Niilin laakson vanhin tunnettu kalmisto jäi vuonna 1971 Assuanin padon synnyttämän tekoaltaan alle, mutta tuhannet luut ovat British Museumin kokoelmissa. Tämän päivän mikroskooppitutkimuksilla luista on selvinnyt sellaista, mitä aiemmin ei kyetty näkemään.

Kivilaatoilla peitetyistä hautakuopista löytyi 61 luurankoa. Niistä 41:ssä oli merkkejä väkivallasta. Tutkijoille selvisi, etteivät vammat olleetkaan syntyneet samalla kertaa, vaan monet olivat ehtineet parantua.

Kaikkiaan luurangoista löydettiin nyt noin sata sellaista vammaa, jotka olivat jääneet havaitsematta.

16 vainajalla oli sekä parantuneita että juuri ennen kuolemaa saatuja vammoja. He olivat siis olleet mukana useissa kahakoissa. 1960-luvun tutkimuksissa vammoja oli löydetty vain 20 luurangosta eikä parantuneita haavoja lainkaan.

Hypoteesia useista yhteenotoista tukee sekin, ettei ruumiita näytetä haudatun samaan aikaan, vaan osaa oli siirrelty ilmeisesti myöhempien hautausten yhteydessä.

Tavoitteena verenhukka

Vammat ovat samanlaisia niin miehilllä kuin naisilla, ja niitä on myös yhtä paljon. Kuolleiden joukossa oli myös lapsia. Heidän kohtalokseen oli useimmiten koitunut tylpän aseen isku päähän. Nuorin uhri oli nelivuotias.

Valtaosa väkivallan jäljistä on peräisin nuolista ja keihäistä. Joissakin luissa on edelleen kivikärkien sirpaleita. Uhrit olivat saaneet osumia niin etupuolelle kuin selkään.

Lähitaistelusta koituneita vammoja on vähemmän, mikä todistaa sitä vastaan, että vihanpito olisi ollut yhteisön sisäistä.

– Ilmeisesti tavoitteena olivat ennen muuta haavat, joiden seurauksena oli suuri verenhukka, sanoo tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, Ranskan tiedekeskuksen CNRS:n paleoantropologi Isabelle Crevecoeur.

Kuka oli Jebel Sahaban vainaja numero 21 ja miten hän kuoli? Tämä tiedetään: Hän oli 35–50-vuotias, noin 170-senttinen mies. Oikeasta lonkasta löytyi kaksi kivikärjen palasta ja molemmista reisiluista useita viiltohaavoja sekä merkkejä tulehduksesta.British Museum

Kalmisto on peräisin ajalta, jolloin maanviljelystä ei vielä harjoitettu. Ihmiset elivät pienissä yhteisöissä ja saivat ruokansa keräilemällä, kalastamalla ja metsästämällä.

Niilin laakson ilmasto oli kuitenkin mullistumassa, kun viimeisin jääkausi lähestyi loppuaan. Kuivuminen vei elinmahdollisuuksia. Tutkijat päättelevät, että jonkin kuivan alueen asukkaat saattoivat päätyä Jebel Sahabaan ilmastopakolaisina ja kiista resursseista johti yhteenottoihin.

– Ryöstöretkiä, kahakoita, väijytyksiä, luettelee Crevecoeur arkeologisten todisteiden kertomaa.

Tutkimuksen mukaan Jebel Sahaban väkivaltaan – pääteltiinpä se sodaksi tai ei – oli luultavasti myös kulttuurisia syitä, joista luut eivät pystyneet todistamaan.

– Tuloksillamme on annettavaa keskusteluun sodankäynnin muodoista ja syistä. Ne lienevät olleet juuri niin monimuotoisia kuin saattaa kuvitella, sanoo Crevecoeur.

Alueet, joiden resursseista taistelleet ihmiset päätyivät Jebel Sahaban kalmistoon, ovat nyt Nasserjärven alla. Thomas Lehne / Alamy / AOP

Sodankäynnin juuret ovat tiedeyhteisössä ratkaisematon kiistakysymys. Joidenkin mielestä keskinäinen väkivalta oli ihmisten suvun vitsaus jo ainakin neandertalilaisilla, ennen meidän nykyihmisten aikaa. Toiset pitävät sotia paljon modernimpana ilmiönä.

"Sodankäynti on ihmiskunnan perinnöllinen kirous", sanoo sosiobiologian isäksi kutsuttu yhdysvaltalainen Edward Wilson.

Ihmisen luonto ei ole aina ollut ja aina oleva sotaisa; sellainen käsitys on laajalle levinnyt erehdys, sanovat puolestaan monet muut tutkijat, kuten Åbo Akademin sosiaalitieteilijä Patrik Söderberg ja yhdysvaltalainen antropologi Douglas Fry.

Science-lehdessä viime vuosikymmenellä julkaistua tutkimusta varten selvitettiin kuolinsyitä 21 yhteisössä, jotka edelleen keräilevät ja metsästävät ravintonsa, eivät viljele sitä. Sota ja joukkoväkivalta ylipäätään osoittautuivat hyvin harvinaisiksi kuolinsyiksi.

Söderbergin ja Fryn päätelmä oli, että sotaisuus alkoi yleistyä 5 000–6 000 vuotta sitten käsi kädessä maatalouden vakiintumisen, suurten heimojen, niiden vahvojen johtajien ja yhteiskuntien sosiaalisen kompleksisuuden kanssa.

Vieraita nuolia

Jebel Sahaban jälkeen vanhin todiste joukkoväkivallasta on Natarukista Keniasta. 27 tapettua naista, miestä ja lasta löytyivät kahdeksan vuotta sitten. Heidän kuolemansa ajoitettiin 9 500–10 500 vuoden takaiseksi.

Vainajissa oli viiltohaavoja ja nuijimisen aiheuttamia ruhjeita. Kahta oli ammuttu nuolella, ja kahden kädet oli ilmeisesti sidottu.

Tutkijan piirros esittää yhtä Natarukin uhreista. Nuoren, viimeisillään raskaana olleen naisen asento viittaa siihen, että hänen kätensä oli sidottu yhteen. Marta Mirazon Lahr

Sodalla tarkoitetaan toisen ihmisryhmän organisoitua tappamista, jonka syynä on yleensä halu saada alueita, resursseja tai valtaa. Natarukin tapahtumien aikaan sellaisia syitä ei ollut.

Liikkuvaisilla metsästäjä-keräilijöillä ei ollut tarvetta maan omistamiselle tai juurikaan omaisuuden kerryttämiselle, eivätkä ryhmät olleet kyllin isoja sosiaalisen hierarkian kehittymiselle.

Siksi osa tiedeyhteisöstä ei pidä Natarukin väkivaltaisuuksia sotana vaan reaktiona kahden ihmisryhmän satunnaiseen kohtaamiseen hyvillä riistamailla.

Nature-lehdessä julkaistu Natarukin löytöjen kansainvälinen tutkimus on eri mieltä. Sen mukaan löydöt todistavat sodasta, koska surmaajien aseet eivät olleet sellaisia, joita ihmisillä olisi ollut mukanaan tavallisella metsästys- ja kalastusretkellä.

Myös nuolien ampuminen on tyypillistä sodankäyntiä, ja nuolenkärkien materiaali on lisätodiste, tutkijat sanovat. Kärjet oli tehty obsidiaaniasta, laavalasista, jota ei noilta seuduin juuri löydy. Hyökkääjät eivät olleet paikallisia vaan tulivat muualta, tutkijat päättelevät.

Heidän lopputulemansa on, että sodankäynnille oli esihistoriassa syitä, jotka on aliarvioitu. Alueiden ja resurssien hallinta painoi heidän mukaansa myös kaukaisen kivikauden asukkaiden vaa'assa.

Ilmastonmuutos on osa sotien selitystä

Jos tutkijoilla on erineviä näkemyksiä siitä, mikä on sodankäyntiä ja milloin se alkoi, ei yhteistä käsitystä ole myöskään siitä, missä määrin ilmastonmuutokset ovat vaikuttaneet sotien puhkeamiseen.

Vaikutusta on ollut, siitä ei ole erimielisyyttä, mutta ilmaston muuttumisen nimenomaista painoarvoa on vaikea erottaa syiden ja seurausten monimutkaisesta verkostosta. Tulkinta vaihtelee tutkijoiden ja tutkimusalojen välillä.

Peruskaava on kuitenkin ollut tämä: Kun ilmasto on lämmennyt tai viilennyt, ovat tulleet tulvat ja myrskyt tai kuivuus. Ruoantuotanto on kärsinyt, ehkä suorastaan romahtanut. Siitä on seurannut nälkää, nälästä muuttoliikettä ja sosiaalista epävakautta ja viime kädessä ehkä sota.

  • Akkadin muhkea valtakunta keskisessä Mesopotamiassa romahti sisäisiin yhteenottoihin runsaat 4 000 vuotta sitten. Tutkijat ovat löytäneet maaperästä ilmastosyyn: pölykerroksen, jonka mineraalit kertovat viljavien maiden nopeasta kuivumisesta.
  • Kiinan historia jaetaan yleensä dynastioiden mukaan. Niiden vaihtelulle löytyi ilmastoselitys tippukiviluolista kahden vuosituhannen ajalta. Tippukivien kemiallinen tieto monsuunikierroista, sateista ja niiden puutteesta, osoittautui myös dynastioiden nousun ja kaatumisen kalenteriksi.
  • Mayojen valtakunnan katoamisen ilmastosyyn jäljille päästiin merenpohjan sedimenteistä. Maalta mereen huuhtoutuneista kerroksista löytyi muisto satojen vuosien kuivasta vaiheesta ennen valtakunnan tuhoa. Arkeologisista esinelöydöistä tiedetään konfliktien yltyneen samaan aikaan.
Taideteos noin 4 400 vuoden takaa kertoo viljelykasvien ja veden merkityksestä Akkadin valtakunnassa. Tuulten ja ukkospilvien demoni Anzû on tuotu veden jumalan Ean tuomittavaksi kohtalontaulun varastamisesta. Tauluun oli kirjattu kaikkien jumalien ja ihmisten kohtalot. Oikeusjutun kantaja on maanviljelyksen jumala Enlil. Hänellä on aura olallaan, Ean harteilta virtaa vettä. Werner Forman Archive / AOP

Ilmaston muuttumisella oli 3–20 prosentin vaikutus viime vuosisadan sisällis- ja muihin sotiin, arvioi Nature-lehdessä toissa vuonna julkaistu kansainvälinen tutkimus. Se ennakoi tulevaisuuden prosenttiluvun suuremmaksi, ellei nykyistä ilmastonmuutosta saada hillittyä.

Punaisen Ristin kansainvälinen komitea ICRC toteaa viimevuotisessa raportissaan, että 20:sta ilmastomuutokselle altteimmaksi arvioidusta valtiosta 12:ssa on meneillään sota tai muu aseellinen koflikti.

ICRC ei väitä ilmastonmuutosta niiden syyksi mutta toteaa kriisin kaksisuuntaiseksi tieksi.

Konfliktin heikentämillä mailla on huonot mahdollisuudet torjua ilmastonmuutos, jos sellaisille pyrkimyksille edes ehtii liietä päättäjien huomiota. Asukkailta puolestaan hupenevat konfliktin jaloissa mahdollisuudet sopeuttaa elämäänsä ilmastonmuutoksen vaikutuksiin.

70 prosentin rokotekattavuus saavutetaan Suomessa kesäkuussa, mutta laumasuojaan se tuskin riittää

Wed, 02/06/2021 - 06:06

Suomi on pääsemässä EU:n asettamaan rokotuskattavuuteen kesän alkupuolella. Tämä tarkoittaa Suomessa sitä, että kesäkuun loppuun mennessä noin 70 prosenttia aikuisväestöstä on saanut yhden rokoteannoksen.

Alunperin EU:ssa arvioitiin, että tuo 70 prosentin rokotuskattavuus riittäisi takaamaan laumasuojan. Yksi annos rokotetta ei kuitenkaan vielä riitä, arvioivat tällä hetkellä asiantuntijat Suomessa ja maailmalla.

Yhden rokoteannoksen jälkeen viruksen tartuttavuus vähenee, mutta ei täysin, eli vaikka rokotettu ei itse sairastu vakavasti, voi hän edelleen tartuttaa lähipiiriään. Epävarmuutta laumasuojan kannalta lisäävät myös muun muassa virusmuunnosten nopeampi leviäminen ja rokotusten eritahtisuus eri puolilla maailmaa.

– Ei se välttämättä riitä. Kyse on myös siitä, mitä rokotustasolla haetaan. Laumasuojalla tarkoitetaan yleensä sitä, että viruksen kierto lakkaa. Valitettavasti tilanne on edelleen maailmalla huono. Rokotuskattavuus muissa maissa, etenkin Euroopan ulkopuolella, nousee todella hitaasti ja vie pitkän aikaa. Siksi laumasuojakäsite voi olla vähän harhaanjohtava, sanoo Terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksen johtava asiantuntija Mia Kontio.

THL:n ylilääkäri Hanna Nohynekin mukaan Yksi rokoteannos tuottaa kohtuullisen hyv'n rokotesuojan, mutta se ei hänen mukaansa ole paras mahdollinen.

– Laumasuojan näkökulmasta pelkästään rokotuskattavuus ei riitä, vaan tarvitaan myös tieto siitä kuinka tehokas rokote on sillä hetkellä kiertäviin virusmuunnoksiin. Jotkut virusmuunnokset pystyvät väistämään rokotteen aikaansaamaa immuniteettia; silloin rokotuskattavuuden pitää olla vieläkin korkeampi, sanoo Nohynek.

Virusvariantit voivat heikentää laumasuojaa

Nykyisten tai tulevien virusmuunnosten vaikutuksia rokotesuojan tehoon tai epidemian leviämiseen on hyvin vaikea ennustaa.

Virusvariantit eivät näytä tällä hetkellä aiheuttavan vakavampaa tautia, mutta ne leviävät huomattavasti herkemmin kuin alkuperäinen koronavirus. Tällainen on esimerkiksi Intian variantti.

Tämän vuoksi asiantuntijat esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat arvioineet, että laumasuojan tason olisi oltava vähintään 80 prosenttia. THL:n Mia Kontio arvioi, että Suomessa 70 prosentin rokotustaso voisi olla hyvä, jos koko aikuisväestö olisi rokotettu kaksi kertaa.

– Kyllä 70 prosenttia kahdella annoksella olisi todella hyvä kattavuus, ja kaikki mitä sen päälle tulee, on plussaa. Korostan kuitenkin, että kahden annoksen kattavuus.

Koronaviruksen kiertoon vaikuttavat myös nuorten ja lasten tautitilanne

Rokotushalukkuus on Suomessa Kansalaispulssi-kyselyiden mukaan korkea. Tilanne ei ole sama kaikkialla Euroopassa. On esitetty arvioita, että EU:ssa jopa 25 prosenttia väestöstä saattaa jättää rokotteen ottamatta.

Suomessa rokotushalukkuus näyttää olevan korkealla myös nuoremmissa ikäryhmissä. Tällä on merkitystä epidemian hillitsemisen ja laumasuojan kannalta, arvioi Mia Kontio. Lasten rokottamisesta Suomessa ei toistaiseksi ole tehty päätöstä tai annettu suositusta. Asiaa selvitetään parhaillaan Kansallisessa rokoteasiantuntijaryhmässä.

– On erittäin tärkeää, että nuoremmat ikäryhmät ottavat rokotteen. Lasten rokotuksia koskeva arviointityö on vielä kesken. Nyt arviodaan, mikä on lasten tautitaakka, heidän roolinsa epidemian ylläpitämisessä, minkä ikäisille lapsille ja milloin rokotteita kannattaisi antaa, Kontio sanoo.

Aikatauluihin vaikuttaa myös se, paljonko rokoteita on saatavilla ja kuinka hyvin lääketieteellisiin riskiryhmiin kuuluvat on saatu rokotettua toisella rokoteannoksella.

Ei ole olemassa tiettyä aikapistettä laumasuojalle

Asiantuntijan mukaan ei ole yhtä aikapistettä, jossa laumasuoja pystyttäisiin toteamaan. Liikkumisen vapautuminen asettaa laumasuojalle omat haasteensa.

– Siinä vaiheessa, kun Suomessa on korkea rokotuskattavuus, niin meille tulee varmasti kuitenkin ulkomailta tartuntoja. Rokotuskattavuus pitää huolen siitä, että laajempia epidemioita ei välttämättä leviä, mutta tilanne voi muuttua hyvin äkkiä.

Riskiryhmäläisiä ja iäkkäitä rokotettiin Helsingissä Jätkäsaaren rokotuspisteellä huhtikuussa.Silja Viitala / Yle

Suomessa varaudutaan jo kolmanteen rokotuskierrokseen. Myös muun muassa Britanniassa suunnitellaan uuden koronarokotetehosteen antamista syksyllä.

– Kyllä siihen on varauduttu. Suomi on mukana EU-neuvotteluissa lisäannoksista ensi vuodelle ja seuraavalle vuodella eri rokotteista.

Suomessa aikataulua uusille rokoteannoksille ei ole toistaiseksi vielä asetettu. Parhaillaan tutkitaan, miten pitkäkestoinen rokotteiden suojateho on ja millä aikavälillä suojateho alenee. On tutkimusnäyttöä, että kakkosannoksen jälkeen puolen vuoden kuluttua rokotesuoja on käytännössä yhtä hyvä kuin 1–2 viikkoa kakkosannnoksen jälkeen, toteaa Kontio.

– Eli tämän perusteella voidaan ajatella, että tehosterokotus voisi olla ehkä vuoden kuluttua kakkosannoksesta. Ja voi olla, että suoja ei heikkenekään niin äkkiä ja rokotusväli voi olla pidempikin. Mutta tästä kertyy koko ajan lisää tietoa.

Lue myös: Täältä löydät kaikki tuoreimmat uutiset koronaviruksesta.

Joukkokuolema vatsassamme: Ihmisen suoliston kuhinasta on kadonnut suuri määrä hyväntekijöitä

Tue, 01/06/2021 - 19:15

Ihmisen suolistossa elävä monimutkainen bakteerien ja muiden mikrobien yhteisö, mikrobiomi, on viime vuosina osoittautunut tutkimus tutkimukselta yhä tärkeämmäksi hyvinvoinnillemme.

Ummetus tai ripuli on helppo ymmärtää suolistovaivaksi, mutta suoliston mikrobiomin kunnolla on havaittu yhteyksiä niinkin erilaisiin sairauksiin ja vaivoihin kuin osteoporoosi ja masennus tai kutiseva iho ja katkeilevat kynnet, ja lista pitenee pitenemistään.

Nature-lehdessä julkaistu tuore kansainvälinen tutkimus avaa asiaan kaikkien aikojen laajimman historiallisen näkökulman.

Tutkimus osoittaa, miten rajusti elämäntyylimme muuttuminen heijastuu suolistossa. Tulokset voivat osaltaan auttaa selittämään diabetesta, sairaalloista lihavuutta ja muita modernin maailmamme elämänmenoon liittyviä vitsauksia.

Tutkittavina oli kahdeksan Yhdysvalloista ja Meksikosta löydettyä koproliittia eli kivettynyttä ulostetta.

Ihmisten ja muiden eläinten koproliitit ovat kaukaisen menneisyyden ravinnon, loisien ja tautien tutkijoille aina mieluisia löytöjä. Nyt tutkitut ulosteet olivat säilyneet luolien kuivuudessa tuhat ja jopa kaksituhatta vuotta.

Kentuckyssa sijaitseva luola Mammoth Cave oli jollekulle käymälä kauan sitten. Hänen ulosteensa fossiili on tieteelle arvokas löytö. James St. John

Koproliitteihin tallettuu myös osa suoliston seinämiä reunustavasta mikrobiomista. Se otettiin tarkasteluun yhdysvaltalaisen Joslinin diabeteskeskuksen johtamassa tutkimuksessa.

Ensin tehtiin pohjatyö eli todettiin ravinnon analyysien perusteella, että kyse oli ihmisten ulosteista – eikä esimerkiksi heidän koiriensa – sekä määriteltiin löytöjen ikä radiohiiliajoituksella.

Sen jälkeen ryhdyttiin salapoliiseina etsimään säilynyttä DNA:ta, josta eri mikrobit olisivat tunnistettavissa. Tuloksen varmistamiseksi jokainen sekvensointi toistettiin 400 miljoonaa kertaa, nelinkertaisesti aiempiin tutkimuksiin verrattuna.

Kaikkiaan onnistuttiin koostamaan 489 mikrobin perimä. Niistä suuren osan arvioitiin olevan maaperästä, mutta 181:n pääteltiin tulleen ihmisten suolistosta. 158 todettiin omaksi mikrobilajikseen, ja peräti 61 osoittautui tieteelle ennestään tuiki tuntemattomiksi.

Muinaisia mikrobiomeja verrattiin 789 nykyiseen. Ne sekvensoitiin ulostenäytteistä, joita oli sekä teollisuus- että kehittyvistä maista. Ero etenkin teollisuusmaiden asukkaiden vatsassa mylläävään porukkaan oli hyvin suuri.

Muinainen mikrobiomi oli tottunut muutoksiin

Joslinin diabeteskeskuksen mikrobiologin, Harvardin yliopiston mikrobiologian apulaisprofessorin Alexsandar Kosticin mukaan menneisyyden ja tämän päivän väliset erot selittyvät sillä, ettei nykyravintomme ole niin monipuolista kuin esivanhemmillamme.

Teollistuminen ja kaupasta ostettuun ruokaan siirtyminen ovat vieneet aterioista ravinteita, jotka ylläpitivät monipuolisempaa mikrobiomia, Kostic sanoo.

Tutkimus osoitti, että entisaikaisilla mikrobipopulaatioilla oli vähemmän geenejä, jollaiset nykypopulaatioissa heikentävät antibioottien tehoa. Vähemmän oli myös geenejä, joiden tuottama proteiini hajottaa suolia suojelevaa limakerrosta.

Transposoneja oli toisaalta enemmän. Ne ovat DNA-jaksoja, joilla on kyky vaihtaa paikkaa, kun olosuhteet muuttuvat.

– Transposonien suuren määrän antama sopeutumiskyky oli muinaisille mikrobiomeille todennäköisesti ratkaisevampaa kuin nykypäivänä. Me syömme samoja asioita ja elämme jokseenkin samanlaista elämää ympäri vuoden, sanoo Kostic.

Tuore mansikka on esimerkki siitä, miten ruokavalio on lakannut seuraavamasta vuodenkiertoa: keskikesän herkkua tuodaan muilta mailta lähikauppaan talvellakin. Valentin Volkov / Alamy / AOP

Tutkimus antaa myös lisäaihetta tiedeyhteisön keskustelulle siitä, siirtyvätkö mikrobipopulaatiot ihmissukupolvelta seuraavalle vai ovatko ne lähinnä peräisin ympäristöstä.

Methanobrevibacter smithii -arkeoni oli ihmisen seuralainen tutkittujen koproliittien aikaan ja on sitä edelleen. Sen evoluutiosta piirtyy linja, joka kertoo sen esivanhemman matkustaneen mukana, kun ensimmäiset ihmiset tulivat Siperiasta Pohjois-Amerikkaan.

Vastaavia suoria linjoja mikrobiomin monipuolisuuden hupenemisen ja ihmisten terveyden välille ei voida vielä vetää. Siihen koproliittinäytteiden määrä on liian pieni.

Tutkimus kuitenkin osoitti, että koproliitteja voidaan käyttää mikrobiomin muutosten selvittämiseen. Kostic ei usko, että nykyihmisten tutkimuksella olisi päästävissä teollistumista edeltäneen ajan jäljille. Kylliksi eristynyttä alkuperäiskansaa ei enää löydy.

– Olen vakuttunut, ettei vastausta löydy yhdenkään tämän päivän kansan suolistosta. Jopa Amazonian syrjäisimmällä alueilla elävät heimot ovat sairastuneet COVID-19:ään, hän perustelee.

Tutkijat suunnittelevat laajentavansa työtään muihin muinaisiin mikrobiominäytteisiin. He pyrkivät löytämään lisää tuntemattomia lajeja ja ymmärtämään niiden aineenvaihduntaa.

Ehkä lajeja voidaan suorastaan herättää henkiin laboratoriossa ymppäämällä selville saatua perimää nykylajeihin. Jos se onnistuu, menneisyyden mikrobien fysiologia avatuu paljon, paljon paremmin, sanoo Kostic.

Plakillakin oli kerrottavaa

Ihmisen mikrobiomi ei ole vain vatsan asia, vaan mikrobeja on meissä kaikkialla, sisä- ja ulkopuolella, ja totta kai myös suussa, tuhansia lajeja bakteereista sieniin. Yäk? No ei, monet ovat erittäin tärkeä puolustusjoukko haitallisia mikrobeja vastaan.

Puolustajat ovat kuitenkin voimattomia, jos puhdistamattoman hampaan pinnalle pääsee asettumaan haitallisten bakteerien yhdyskunta, josta muodostuu biofilmi.

Mitä kauemmin yhteisö säästyy hammasharjalta, sitä monimuotoisempii siitä tulee. Seurauksena on ientulehdusta ja kariesta.

Arkeogeneetikoille muinainen plakki – kivettynyt mikrobiyhdyskunta aineenvaihduntatuotteineen – on kiinnostava tutkimuskohde. Vastikään julkaistussa tutkimuksessa ihmisen ja muiden kädellisten plakista jäljitettiin suumme mikrobiomin historiaa.

Hampaan päälle muinoin kertynyttä plakkia. Gramman tuhannesosan on arvioitu sisälltävän sata miljoonaa bakteerisolua.Felix Wey / Werner Siemens -säätiö

Saksalaisen Max Planck -instituutin johtamaa kansaivälistä tutkimusta varten kehitetyllä menetelmällä saatiin hyvä kuva Serbiassa Pešturinan luolassa satatuhatta sitten eläneen neandertalilaisen suun mikrobiomista.

Eniten tutkijoita yllätti Streptococcus mutans -bakteeri. Tulosten perusteella se näyttää sopeutuneen tärkkelystä sisältävään ruokaan jo varhain ihmisten evoluutiossa. Meillä on bakteerista sama alaryhmä kuin aikoinaan neandertalilaisilla, kertoo PNAS-lehdessä ilmestynyt tutkimus.

Ihmislajien ruokavalioon tärkkelys tuli varsin myöhään. Tämä tutkimus kuitenkin varhentaa tärkkelyspitoisen ravinnon merkityksen aikaan, josta oli vielä hyvin pitkä matka maanviljelykseen. Tärkkelystä tosin saa luonnostakin – juurista, mukuloista ja siemenistä.

Niiden syömistä on pidetty jopa syynä siihen, että nykyihminen sai lajillemme tyypilliset suuret aivot. Se hypoteesi tuntuu hieman onnahtavan tästä tutkimuksesta.

Muinaisen mikrobin genomin kokoaminen jaksoista on arkeogeneetikoille samalla tavoin haastavaa kuin sirpaleiksi hajonneen saviastian kasaaminen arkeologeille, vertaavat Max Planck -instituutin tutkijat. Felix Wey / Werner Siemens -säätiö

Bakteerien genomi muuttuu paljon nopeammin kuin ihmisen, minkä takia mikrobiomi on evoluutiomme käännösten herkkä mittari, sanoo Max Planck -instituutin ja Harvardin yliopiston antropologian ja mikrobiomitutkimuksen professori Christina Warinner.

– Kaukaisimpien esivanhempiemme ruokalistaa on vaikea jäljittää, mutta suumme bakteerit saattavat olla tärkeitä johtolankoja siitä, mikä ruokavalion muuttumisessa teki meistä juuri tällaisia kuin olemme, Warinner sanoo.

Lue myös:

Ennen antibioottien liikakäyttöä ja roskaruokaa ihmisten suolistossa kuhisi terveempi mikrobiyhteisö – keskiajan käymäläjäte auttaa vertailemaan

Kansainvälinen avaruusasema sai osuman avaruusromusta

Tue, 01/06/2021 - 16:33

Kansainväliseen avaruusasemaan ISS:ään on osunut kappale avaruusromua. Vaurio jäi pieneksi mutta se osoittaa, miten suuri riski maapallon ympärillä pyörivä ja kaiken aikaa kasvava romumäärä on ISS:lle ja satelliiteille.

Reikä ISS:n Canadarm2-roborttikäsivarren lämpösuojassa ja puomissa eivät vaikuta toimintakykyyn, kertovat käsivarren suunnitellut Kanadan avaruushallinto CSA ja Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa, jotka tutkivat tilanteen yhdessä. Seurantaa jatketaan.

Canadarm2 on moninivelinen titaanivarsi, joka auttaa ISS:n kylkeen telakoituvia rahtialuksia ja tekee huoltotöitä aseman ulkopuolella.

Vaurio havaittiin rutiinitarkastuksessa, eikä ole selvää, koska törmäys on tapahtunut. Törmääjä oli liian pieni, jotta sen liikkeitä olisi voitu pitää silmällä. Nopean vauhdin vuoksi jo vähäisin maalihitunen voi tehdä avaruudessa pahaa jälkeä. Merkitystä on myös osuman kulmalla.

Tarkkailtuja avaruusromun kappaleita on noin 28 300. Alle pesäpallon kokoisia palasia ei kuitenkaan ole mahdollista seurata.

Euroopan avarushallinnon Esan tilannekatsaus romun kertymisestä näyttää tältä:

  • 6 060 laukaistua rakettia sitten vuoden 1957
  • 11 670 avaruuteen vietyä satelliittia
  • 7 200 satelliittia yhä avarudessa, 4 300 toiminnassa

Vaikka ISS:llä tällä kertaa oli onni onnettomuudessa, riski on jatkuva. Viime vuonna ISS teki kolme kertaa väistöliikkeen liian lähellä kiitäneen avaruusromun vuoksi.

ISS ja useimmat satelliitit kiertävät Maata noin 400 kilometrin etäisyydellä. Kierros kestää puolitoista tuntia. Tuntivauhtina se tarkoittaa kymmenen kertaa Maassa laukaistavan luodin vauhtia, laskee Nasa. Sellaisella energiamäärällä pienimmänkin romuhitusen osumalla on iso tuhovoima.

Viisi vuotta sitten Esan astronautti Tim Peake lähetti avaruudesta kuvan runsaan puolen sentin mittaisesta kuopasta ISS:n ikkunassa. Syypää oli häviävän pieni, ehkä hädin tuskin suurempi kuin isoimmat bakteerit.

"Onpa hyvä, että ISS:llä on nelinkertaiset ikkunat", kommentoi Peake avaruusromun iskeymää. Esa

Romua kertyy kantorakettien kappaleista ja toimintansa lopettaneista satelliiteista. Toisiaan kolhiessaan kappaleet hajoavat entisestään. Pientä sälää ihmisten laitteista hilseilee avaruuden ultraviolettisäteilyn vuoksi.

Näin Esa arvioi romunkappaleiden määrää:

  • 34 000 yli kymmensenttistä
  • 900 000 sentistä kymmeneen
  • 128 miljoonaa millistä senttiin

Kuolleiden satelliittien kalastamiseksi on kehitteillä keinoja verkosta harppuunaan ja lassosta robottivarteen. Vielä tärkeämpää olisi estää lisäromun kertyminen.

Siihen tähtää myös Suomen Akatemian huippuyksikkö kahdella tavalla. Yhtäältä pyritään lisäämään satelliittien kykyä kestää säteilyä, toisin sanoen antamaan lisää elinikää. Toisaalta ne saisivat kyvyn jarruttaa, minkä vuoksi ne laskeutuisivat elämänsä lopussa Maan ilmakehään tuhoutumaan hallitusti.

Suomen hyönteismaailma muuttuu kovaa vauhtia – valtaosa nykyisistä lajeista harvinaistuu, mutta uusiakin tulee tilalle

Mon, 31/05/2021 - 11:45

Satavuotiaan keltaisen puutalon seinustalla surraa parvi hyönteisiä Kaarinassa Turun kupeessa. Kauempaa katsoen lentäviä epäilisi kärpäsiksi, mutta toukokuun lämpimät eivät vielä ole saaneet kärpäsiä heräämään kuin yksittäin.

Mutta eipä ole asiantuntija kaukana, sillä talon omistaa Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön erikoistutkija Kari Kaunisto. Häneltä ja museomestari Veikko Rinteeltä ilmestyi tänä keväänä Hyönteisiä Suomen luonnossa -kirja, jossa käsitellään viimeaikaisia muutoksia hyönteismaailmassamme.

Kaunisto tunnistaa oitis seinällä lentelevät otukset rusomuurarimehiläisiksi. Kyseessä on tulokaslaji. Ensimmäiset havainnot lajista tehtiin maassamme vuonna 2006 Imatralta ja nyt tuo tehokas pölyttäjä on levinnyt kulovalkean tavoin eteläiseen Suomeen.

– Naarasrusomuurarimehiläiset tykkäävät tehdä talon tai muurin reunojen koloihin pieniä käytäviä, mihin ne munivat kuhunkin yhden munan. Sitä ennen ne vuoraavat kolon siitepölyllä eli munivat sinne ruokavaraston keskelle ja yrittävät sitten taas löytää seuraavan sopivan kolon, Kaunisto kertoo tulokkaan tavoista.

Rusomuurarimehiläiset pörräävät talojen seinustoilla ja pysähtyvät välillä hetkeksi sen verran, että kuvaaminen saattaa onnistua.Markku Sandell / Yle Rusomuurarimehiläiskoiraan päänseudun karvoitus on valkoinen.Kari Kaunisto

Tiettävästi tämä tulokas ei liene erityisen haitallinen kotoperäisille mehiläislajeille, vaikka onkin voimakkaasti runsastunut.

– Keväällä, jo huhtikuun lämpiminä päivinä ne ovat aikaisimpia lentoon lähteviä mesipistiäislajeja ja hyviä yleispölyttäjiä. Oikeastaan se näyttää tällä hetkellä olevan mukava lisä suomalaiseen lajistoon.

Tutkijan omasta pihapiiristä löytyi heti mielenkiintoisia hyönteislajeja.Markku Sandell / Yle Kevään kimalaiskuningattaret

Toinen helpommin huomattava tulokaslaji on kontukimalainen. Uutuuskirjan lajeista sekin ehti jo lentää suristen Kauniston pihamaalla.

Keväisin kuningattaret etsivät sopivia munintapaikkoja ja lentelevät liki maanpintaa. Huomattavan isokokoinen kimalainen ei jää helposti havaitsematta.

– Laji löytyi vuonna 1993 Suomen luonnosta. Nyt se on Uudellamaalla ja Turun seudulla yksi runsaimmista mesipistiäislajeista, Kari Kaunisto sanoo.

Kontukimalaiskuningattaren tunnistaa ruskeankeltaisista karvavöistä.Kari Kaunisto

Kontukimalaisia on tuotu kasvihuoneisiin tomaattiviljelmille ja mansikkamaille pölyttäjäksi, mutta se on levinnyt etelämpää myös omia teitään. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana laji on runsastunut voimakkaasti.

Suomessa tavataan Kauniston mukaan 37 kimalaislajia. Niiden merkitys kasvien pölyttäjinä on merkittävä ja maailmanlaajuisesti kimalaisten, kärpästen ja mehiläisten tarjoamien ruuantuotantoon vaikuttavien pölytyspalveluiden arvoksi on hahmoteltu vuosittain jopa yli 500 miljardia dollaria.

Kasvihuoneista on levinnyt myös harlekiinipirkko. Sen tehtävänä on ollut syödä kirvoja kasvustoista, mutta luontoon levitessään se popsii tehokkaasti myös muiden kotoisten leppäpirkkojen toukkia.

Kontukimalaisen saattaa tavata kotipihan terassilta varhain keväällä.Markku Sandell / Yle Kosteikon laidalta löytyi direktiivilaji

Vaihdamme maisemaa Kauniston kotipihalta lähistöllä sijaitsevalle Järvelän kosteikolle, missä sattumalta juuri biologian opiskelijoiden kenttäkurssilaiset tutkivat lajistoa.

Kari Kaunisto seuraa myös lintujen kevätmuuton vaiheita ja jo kotipihaan kuului etäinen leppälinnun visertely ja hernekertun taksutteleva varoitusääni. Järvelän kosteikko on entistä peltoa, jonka kevättulvat oli tapana pumpata läheiseen Littoistenjärveen.

Reilu kymmenen vuotta sitten yhtenä keväänä tyhjennysoperaatio ei onnistunutkaan ja pelloista muodostui nykyinen lintuparatiisikosteikko.

Kosteikon kaislikoissa kurnuttaa äänekkäitä vihersammakoita, joiden alkuperää voi vain arvailla. Kari Kaunisto epäilee ihmisen vaikuttaneen näiden lajien leviämiseen ja nyt niitä on alueella tuhansittain.

Miten sammakot muokkaavat Järvelän kosteikon ekosysteemiä, se jää vain arvailujen varaan, mutta kyseessä on kansallisesti haitalliseksi arvioitu vieraslaji.

Mustaa hyönteishaavia kantava Kaunisto pysähtyy rantaniitylle ja jaloissa vilahtaa lentäen melko väritön, pitkäsiipinen hyönteinen.

– Oho, idänkirsikorento!

Yksilöä ei voi ottaa haavilla lähempään tarkasteluun, koska kyseessä on EU:n luontodirektiivin laji. Hetken päästä korento on jo hävinnyt talven kulottaman heinikon kätköihin.

Erikoistutkija Kari Kaunisto tutkailee Järvelän kosteikon toukokuista hyönteismaailmaa.Markku Sandell / Yle

Idänkirsikorento on sen takia jo varhain keväällä liikkeellä, lisääntyy, ja sen seuraava sukupolvi lähtee jo samana syksynä lentoon, Kaunisto kertoo.

Suomessa tämä korentolaji on rauhoitettu ja luontodirektiivilaji, joka elelee rantaniityillä. Sen lisääntymispaikkojen hävittäminen on kielletty, mutta harva maallikko taitaa niitä tuntea. Idänkirsikorento on noin tulitikun mittainen, vaaleanruskeahko sudenkorento.

Kauniston ja Rinteen kirjassa esiteltyjä tulokaslajeja ovat myös esimerkiksi saksanampiainen, joka havaittiin ensi kerran Ahvenanmaalta jo vuonna 1948, mutta on runsastunut voimakkaasti vasta 2000-luvulla. Nyt laji on yleinen Jyväskylän korkeudelle asti. Suomen lajistoon ovat tulleet myös monet ludelajit, kuten mustaoranssijuovainen pyjamalude.

Kirjassa kerrotaan myös monista harvinaisista vaeltajista, joita tavataan meillä satunnaisesti. Niitä ovat esimerkiksi perhosiin kuuluva kiertokiitäjä, jonka ensimmäinen sukupolvi lähtee Afrikasta ja toinen Euroopassa varttunut sukupolvi eksyy joskus Suomeenkin.

Mesipölyttäjä työssään kirsikkapuussa.Markku Sandell / Yle Kuinka kauan sudenkorento elää?

Järvelän kosteikolla punanokkaiset liejukanat mekastavat auringonpaisteessa. Biologi nappaa korviinsa myös lähimetsässä laulavan mustapääkertun ja taivaalla kiikittävän nuolihaukan.

Kari Kaunisto naurahtaa, kun kysyy sudenkorentojen eliniästä. Vain päivänkö ne saavat lentää kosteikkojen yllä?

– Se käsitys on varmaan tullut joistain kaksisiipisiin kuuluvista päivänkorennoista. Niistä monet lajit ovat aikuisena hyvin lyhytikäisiä, ääritapauksissa ne elävät kuoriutumisen jälkeen vain alle tunnin.

Sudenkorennot sen sijaan elävät tähän verrattuna paljon pidempään, kun jo toukkavaihe kestää useimmilla suomalaisilla lajeilla vuodesta kolmeen. Jotkut ulkomaiset vuoristolajit elävät jopa lähemmäs vuosikymmenen toukkana, Kaunisto kertoo.

Valtaosa lajeista harvinaistuu

Suomen luonnon uhanalaisuutta kuvaava Punainen kirja julkaistiin edellisen kerran vuonna 2019. Siinä arvioitiin noin kymmenen prosenttia hyönteislajistostamme uhanalaisiksi. Kauniston mukaan valtaosa aljeista harvinaistuu.

Suomessa arvioidaan olevan noin 24 000 hyönteislajia, ja koko maailmassa tällä hetkellä tunnettuja lajeja lähes miljoona. Tuntemattomia hyönteislajeja taas arvioidaan olevan vielä monia miljoonia lisää.

Hyönteiskantojen on arvioitu romahtaneen joidenkin tutkimusten mukaan 20–30 prosenttia viimeisten 50 vuoden aikana ja tahti näyttää vain kiihtyvän.

Muurahaissinisiipi, Suomen suurin sinisiipilaji, ei ole koskaan ollut täällä järin yleinen, mutta nykyisin sen voi nähdä enää parissa paikassa ja vain erittäin hyvällä onnella.Nature Photographers Ltd / Alamy / AOP

– Monet perinnebiotoopeilla elävät lajit ovat uhanlaisia. Avoimien paahdealueiden, suoalueiden, sekä vanhojen metsien lahopuista riippuvaiset lajit ovat erityisen ahtaalla, Kaunisto sanoo.

Mikä sitten verottaa hyönteisiä? Esimerkiksi hyönteismyrkyt, kuten neonikotinoidit, vähentävät tehokkaasti eliöstöä. Kaunisto kertoo, että jopa Euroopan unionissa hyväksyttyjen turvallisuusarvojen sisällä olevien myrkkymäärien on todettu vähentävän vesiympäristössä olevaa hyönteislajistoa jopa 30 prosenttia.

– Monissa paikoissa muualla myrkkyjen käyttöä ei pystytä valvomaan juurikaan ja niitä päätyy luontoon aina vain enemmän.

Uudessa kirjassa käydään läpi monia hyönteismaailman muutoksiin johtaneita taustatekijöitä. Yksi tällainen on soiden ojittaminen. Se on muokannut ympäristöä niin, että aiemmin yleinen suokirjosiipiperhonen on lähes hävinnyt eteläisimmästä Suomesta.

Paahderinteiden yleinen asukas palosirkka puolestaan oli 1950-luvulla yleinen, mutta nyt sillä on enää toistakymmentä esiintymisaluetta.

Niittiteoria vertauksena

– Usein sitä havainnollistetaan lentokoneen esimerkillä. Jos lennon aikana siitä aletaan pikkuhiljaa irrottelemaan ruuveja, niin kyllähän se ilmassa pysyy jonkin aikaa, mutta tietyn rajan jälkeen kyyti voi loppua nopeastikin, Kari Kaunisto avaa vertausta.

Kadonneiden lajien määrittäminen lopullisesti kadonneiksi voi olla hankalaa. Kauniston mukaan näin on varsinkin tapauksissa, joissa tiettyä lajia on esiintynyt laajalla alueella. Hävinneitä lajeja löytyy monista ryhmistä, kuten vanhojen metsien kovakuoriaisista, Kaunisto laskeskelee.

Hän ottaa esimerkiksi jalokuoriaiset, joiden toukat kaivertavat puihin koloja. Nämä puihin syntyneet kolot muokkaavat ympäristöä suotuisaksi monille muille lajeille. Syntyy dominoilmiö.

– Jos sieltä poistetaan yksi lenkki tästä ketjusta, siitä seurata harmia muuhun ekosysteemiin.

Biologeilla on oma ammattitautinsa

Turun yliopistossa on tutkittu runsaasti punkkeja eli puutiaisia, jotka ovat levinneet laajasti eri ympäristöihin. Punkkeja luullaan usein virheellisesti hyönteisiksi, mutta ne kuuluvatkin hämähäkkieläimiin.

– Ne erottaa hyönteisistä esimerkiksi jalkojen lukumäärällä eli aikuisella puutiaisella on kahdeksan jalkaa, kun hyönteisillä tavallisesti on kuusi. Hämähäkkieläimillä on kaksiosainen ruumis ja hyönteisillä kolmiosainen, erikoistutkija Kari Kaunisto valistaa.

Hänellä itsellään on kenttätöiden takia kokemuksia punkin puremista tarkoista punkkisyyneistä huolimatta. Kaunistolla todettiin muutamia vuosia sitten neuroborrelioosi, johon vaadittiin vahvoja suonensisäisiä antibiootteja.

– Se taitaa olla aika lailla sellainen maastobiologien ammattitauti, Kaunisto toteaa.

Lue myös:

Asiantuntijat kehottavat hallitusta puoliväliriihessä näihin kuuteen keinoon luontokadon pysäyttämiseksi

Luontopaneeli: Vesistöt, suot ja suojelualueet elvytystoimista parhaita – biojalostamot, biokaasu sekä tuuli- ja aurinkovoima huonompia luonnolle

Jättiraportti: Luonnolle tarvitaan hintalappu, koska taloutemme, elämämme ja hyvinvointimme on täysin riippuvainen luonnosta

Hyönteiskato nakertaa ravintoverkkojen perustaa – samalla lautasella käyvien saalistajien kirjo yllätti tutkijatkin

Hyönteislajeja katoaa huolestuttavaa vauhtia, mutta kaikkien hyönteisten häviäminen sadassa vuodessa oli ehkä sittenkin liian raju päätelmä

Mikä uhkaa hyönteisiä? Luonnontieteellisen museon hyönteistiimin vetäjä Pasi Sihvonen vastasi yleisön kysymyksiin

Luoteisväylää 1800-luvulla etsineiden tuho on iso mysteeri – DNA auttoi nyt tunnistamaan yhden uhrin ja pääkallo antoi hänelle kasvot

Sun, 30/05/2021 - 19:45

“Kerro rakkaat terveiseni Edwardille, Fannylle, Jamesille ja Williamille, suutele vauvaa puolestani ja ota minulta suukko myös itsellesi."

Siten englantilainen insinööri John Gregory päätti kirjeensä heinäkuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1845. Kirje vaimolle ja lapsille Grönlannin etappipaikalta jäi viimeiseksi. Gregoryn jäänteet on nyt tunnistettu DNA-tutkimuksen avulla.

Gregory oli liittynyt keväällä Sir John Franklinin johtamaan Englannin kuninkaallisen laivaston kahden aluksen ja 134 miehen retkikuntaan. Sen tavoitteena oli kartoittaa viimeinen tuntematon osuus Kanadan arktisilla vesillä ja varmistaa luoteisväylä Atlantilta Tyynellemerelle.

Arktiksella ennenkin purjehtineita Erebus- ja Terror-aluksia vahvistettiin entisestään kestämään jäitä, ruokaa varattiin ainakin kahdeksi vuodeksi eikä juoma- tai edes juoksevasta lämpimästä vedestä pitänyt tulla pulaa, sillä veden saamiseksi aluksilla oli erityinen jäänsulatusjärjestelmä.

Grönlannista kirjoitettiin vielä viestit perheille, ennen suuntaamista kartoittamattomille vesille. Viisi miestä joutui kääntymään kotiin sairastumisen vuoksi. Sillä hetkellä heitä ehkä harmitti kovasti.

Kaikki tiesivät silti, ettei edessä ollut mikään huvimatka. Terrorilla palvellut luutnantti John Irving kirjoitti kälylleen Katielle:

"Toivottavaksi et pidä pidä minua heikkona pahan aavistelijana, mutta muista, ettei tämä ole tavallinen matka. Vain puolet Sir John Franklinin edellisestä retkikunnasta palasi hänen kanssaan, ja Terror oli viime matkansa jälkeen niin jäiden murjoma, ettei se olisi pysynyt pinnalla enää päivääkään."

Erebus ja Terror olivat laivaston tanakoita monitorialuksia. Uutta tutkimusmatkaa varten ne saivat sekä ylimääräistä puuta ja rautaa rungon suojaksi että junien vetureista muokatut höyrymoottorit pahan paikan varalta. Falkensteinfoto / Alamy / AOP

Franklinilla tosiaan oli kokemusta Arktiksesta. Hän oli jo neljännesvuosisata aiemmin johtanut miltei yhdeksän tuhannen kilometrin tutkimusmatkaa Pohjois-Kanadan maa-alueella. Hänestä tuli sankari, "mies, joka selvisi syömällä nahkasaappaansa", kuten lehtijutuissa ihailtiin.

Maine kasvoi, kun Franklinin seuraava retkikunta kartoitti lähes kaksituhatta kilometriä Pohjois-Amerikan aiemmin tuntematonta arktista rantaviivaa.

Franklinista tuli Sir ja hänet nimitettiin kuvernööriksi Tasmaniaan, silloiseen Van Diemenin maahan. Politiikka osoittautui kuitenkin riitelyksi, jossa Franklin jäi alakynteen, ja kuusikymppisen veri veti yhä kartoittamaan tuntematonta.

Maamatkat olivat tuoneet kunniaa, mutta arktinen meri koitui Franklinin ja koko retkikunnan kohtaloksi. Molemmat alukset juuttuivat vuoden 1846 alkusyksyllä ahtojäihin. Höyrymoottorien käyttövoimaksi varattu parin viikon hiilimäärä ei auttanut pulaan jääneitä.

Franklin kuoli kesällä 1847. Talven aikana henkensä menetti 23 muuta miestä. Upseerien suuri osuus kuolleista, miltei puolet, on lisäarvoitus retkikunnan mysteerissä.

Terrorin kapteeni Francis Crozier oli edelleen hengissä. Huhtikuun 1848 lopulla hän lienee arvellut kevään edistyneen kylliksi, jotta jäljellä olleet 105 miestä selviäisivät satojen kilometrien jalkamatkasta lähimmälle kauppa-asemalle.

Alueella liikkuneilta inuiiteilta kuullun perusteella Crozier ja joku toinen retkikuntalainen onnistuivat taittamaan 400 kilometriä. John Gregoryn matka päättyi jo paljon aiemmin. Perille ei päässyt kukaan.

Tällaisiksi brittitaiteilija William Thomas Smith arveli 1890-luvulla Franklinin retkikunnan viimeiset epätoivoiset hetket. Etsaus on tehty Smithin maalauksen pohjalta. Historia / Shutterstock / AOP

Retkikunnan katoamisesta tuli suuri mysteeri, aikansa mediasirkus ja vielä skandaalikin, kun retkikuntalaiset olivat inuiittien mukaan syöneet kuolleita tovereitaan viime hädässä. Vainajien luissa sittemmin todetut viillot kertovat, ettei se tainnut olla huhupuhetta.

Kymmenet pelastuspartiot löysivät paljon retkikunnan hylkäämiä tavaroita mutta eivät ketään hengissä eivätkä juuri jäänteitäkään. Retkikunta tuntui kadonneen jäljettömiin.

Vasta 11 vuotta myöhemmin löytyi kivikasan alta asiakirja, jossa kerrottiin niukan asiallisesti, mitä laivoilla oli tapahtunut ja mitkä olivat henkiin jääneiden suunnitelmat rantautumisen jälkeen.

Tyhjilleen jääneinä alukset ajelehtivat jäiden mukana ja lopulta upposivat. Meriarkeologian uusimmat keinot auttoivat viime vuosikymmenellä paikallistamaan merenpohjasta ensin Erebusin ja sitten Terrorin. Hylkyjen välillä on sata kilometriä.

Jää- ja sääolosuhteet, jotka ylipäätään rajoittavat sukellukset Arktiksella muutamaan viikkoon vuodessa, sallivat hylkyjen ensimmäisen systemaattisen meriarkeologisen kartoituksen ja kuvaukset vasta toissa vuonna.

Kaatuneita nojatuoleja, lämpömittareita seinällä, lautaspinoja, yöastioita, pesuvateja... monet yhä oikeilla paikoillaan. On helppo kuvitella kuhina, joka kerran täytti käytävät ja hytit ja messihuoneet. Meriarkeologi Ryan Harris sukelluksestaan Terrorin hylkyyn CTV:n haastattelussa

Sukeltajat ovat tuoneet entisöitäviksi ja tutkittavaksi jo satoja esineitä, ja pienet sukellusrobotit ovat päässeet katselemaan niihinkin soppiin, joihin sukeltajat eivät toistaiseksi ole menneet.

Kanadan kulttuuriperintöhallinnon Parks Canadan video sukelluksista Erebusiin avautuu tästä ja Terroriin tästä.

Tutkijoilla on yksi haave, kun sukelluksia koronapandemian jälkeen päästään jatkamaan: olisivatpa lokikirjat ja muut dokumentit säilyneet lukukelpoisina metallisissa laatikoissa.

Etenkin Terror herättää tällaisia toiveita, sillä se lepää sedimentin suojissa ja syvemmällä kuin Erebus, jota merivirrat ja jäät ovat pureskelleet paljon pahemmin.

Kapteeni Crozierin hytti sukellusrobotin näkemine lupaavine laatikoineen on sattumoisin alakannen parhaiten säilynyt tila.

Erebusin hylky häämöttää merenpohjassa 11 metrin syvyydessä. Terrorin hylystä pintaan on matkaa 24 metriä Parks Canada

Kuningas Wilhelmin ja Beecheyn saarilta ja Kanadan manneralueen rannikolta löydettiin lopulta yli 30 retkikunnan jäsenen jäänteet. Kolme vainajista löytyi yhdessä Kuningas Wilhelmin saaren lounaisrannikolta vuonna 1859. He olivat jaksaneet taivaltaa 75 kilometriä.

Hauta paikallistettiin uudelleen vuonna 1993 mutta tutkittiin vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tuolloin myös otettiin DNA-näytteitä luista ja hampaista.

Analyyseissä on nyt selvinnyt, että yksi kolmikosta oli John Gregory, kertoo Polar Record -lehdessä julkaistu kolmen kanadalaisen yliopiston tutkimus. Henkilöllisyys varmistui hänen pojanpojanpojanpojanpoikansa Jonathan Gregoryn antamasta vertailunäytteestä.

Perheelle selvisi vihdoin, että isoisoisoisoisä oli säilynyt hengissä yli puolitoista vuotta Erebusilla ahtojäissä mutta kuollut melko pian sen jälkeen, kun laivalta oli ollut pakko lähteä.

John Gregory ja hänen kaksi kohtalotoveriaan palautettiin tutkimusten jälkeen kuolinpaikalleen, ja haudan päälle pystytettiin vuonna 2014 tämä muistomerkki. Diana Trepkov / Waterloon yliopisto

Lakeheadin yliopiston DNA-tutkija Stephen Fratpietro tiimeineen on koonnut vuosia tietokantaa Franklinin retkikunnan jäsenten jäänteistä. Samaan aikaan genealogiatiimi on jäljittänyt heidän eläviä jälkeläisiään DNA-näytteiden toivossa.

Fratpietro ei ollut uskoa, kun vertailu tuotti monen turhan yrityksen jälkeen positiivisen tuloksen, hän kertoo Kanadan yleisradioyhtiön CBC:n radiohaastattelussa.

Waterloon yliopiston antropologian apulaisprofessori Douglas Stenton, tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, toivoo tuloksen innostavan muidenkin retkikuntalaisten jälkipolvia ottamaan yhteyttä tutkijoihin ja antamaan DNA-näytteensä.

John Gregoryn lisäksi niitä on otettu 26 muun retkikuntalaisen jäänteistä kaikkiaan yhdeksältä löytöpaikalta. Ainakin osan henkilöllisyyden toivotaan selviävän, kunhan tutkijat saavat lisää tämän päivän vertailunäytteitä.

Jonathan Gregoryn he löysivät Etelä-Afrikasta, jokseenkin maapallon vastakkaiselta puolelta esi-isänsä matkanpäähän verrattuna.

"Valkealla pohjoisella on heidän luunsa", sanotaan upseeriston kuvakokoelman alla, mutta ehkä joku näistäkin miehistä on joukossa, jonka luita nyt analysoidaan. John Franklin on keskirivissä toinen vasemmalta. John Gregorya kuvissa ei ole, hän oli toimiupseeri, jonka toi Eribusille höyrymoottorien tuntemus. IanDagnall Computing / Alamy / AOP

Trentin yliopiston antropologian apulaisprofessori Anne Keenleyside on selvittänyt Franklinin retkikunnan jäsenien mahdollista henkilöllisyyttä jo lähes 30 vuoden ajan.

Keenleyside on analysoinut yli puolet kaikista löydetyistä luurangoista ja laatinut tuloksista biologisia profiileja eli selvittänyt vainajien ikää, pituutta, sairauksia ja vammoja sekä sukutaustaa.

Viime vuosina Keenleyside ja forensinen taiteilija Diana Trepkov ovat antaneet kahdelle vainajalle kasvot. Toinen on John Gregory.

Yhtenä tutkimuslinjana ovat isotooppianalyysit retkikuntalaisten jäänteistä. Tavoitteena on täsmentää heidän henkilöllisyyttään vertaamalla analyysien tulosta tietoihin synnyinpaikoista, Keenleyside selittää.

Isotooppeja tallentuu kudoksiin vedestä, jota ihminen juo, ja maasta, josta hän saa ruokansa kasvien ja eläinten lihan kautta. Isotoopeista ovat luettavissa kotiseudut, kunhan alueilta on vertailunäytteitä.

Isotooppianalyysin takia toinen kahdesta vainajasta, jotka ainoina tuotiin aikoinaan Englantiin, vaihtoi henkilöllisyyttä. Hänet oli haudattu retkikunnan muistomerkin alle Greenwichiin Erebusin lounaisenglantilaisena luutnanttina Henry Le Vescontena.

Hampaiden kiiilteen isotooppeja päästiin tutkimaan, kun muistomerkkiä siirrettiin vuosikymmen sitten. Samalla tehtiin pääkallon perusteella kasvokuva, jota sitten verrattiin 1800-luvun kuviin. Molempien vertailujen perusteella vainaja olikin Erebusin skotlantilainen lääkäri Harry Goodsir.

Toinen Englantiin tuotu vainaja pääteltiin henkilökohtaisten esineiden perusteella John Irvingiksi – häneksi, joka oli viimeisessä kirjeessään kälylleen myöntänyt aavistelevansa, etteivät kaikki palaisi.

Rauniot Beecheyn saarella kertovat vielä tänäkin päivänä, että aikalaiset toivoivat edes joidenkin Franklinin retkikuntalaisten selvinneen hengissä. Etsijät rakensivat mökkejä ja jättivät tarvikkeita siltä varalta, että ne osuisivat jonkun reitille. Yvette Cardozo / Alamy / AOP

Jäät pysäyttivät Erebusin ja Terrorin matkan, kukaties navigointiongelmien takia, mutta edelleenkään ei ole varmaa, miksi yksikään retkikunnan jäsenistä ei pelastunut.

Nälkä nujersi ja kylmäkin, mutta oliko täyden tuhon alkusyy miehistön joukossa levinnyt tuberkuloosi tai keuhkokuume?

Vai saivatko he lyijymyrkytyksen huonosti saumatuista säilykepurkeista? Tai kenties keripukin tuoreiden vihannesten ja hedelmien puutteesta? Inuiitit välttivät keripukin syömällä raakaa lihaa, josta he saivat C-vitamiinia.

Yksi mahdollinen vihje on inuiiteilta, jotka näkivät retkikuntalaisten ruumiita. Joidenkin suu oli musta, silminnäkijät kertoivat. Niinpä joitakin vuosia sitten julkaistu tutkimus tuli siihen tulokseen, että osa miehistöstä saattoi kärsiä Addisonin taudista.

Se on harvinainen sairaus, jossa elimistö ei tuota kylliksi kortisolihormonia. Ihminen oksentelee, laihtuu, uupuu ja – mikä tässä tapauksessa on erityisen merkittävää – iho ja muut kudokset tummuvat. Tauti on nykyisin hoidettavissa mutta hoitamattomana se voi johtaa hitaaseen kuolemaan.

Addisonin tauti ei tartu, mutta yksi mahdollinen altistaja kyllä: jo ennestään epäiltyjen listalla ollut tuberkuloosi. Joku tietämättään tuberkuloosibakteeria kantanut saattoi hyvinkin aiheuttaa aluksellaan tuberkuloosiepidemian.

Mutta kuten kaikki muutkin selitykset, tämäkin on toistaiseksi vain hypoteesi siitä, mikä aloitti tapahtumaketjun, jonka takia John Gregory ei koskaan palannut kotiin.

Lue myös:

Tutkimusmatkailijan viimeisistä hetkistä Grönlannissa jäi tahra päiväkirjaan – kemialliset analyysit todistavat epätoivoisesta yrityksestä jäädä henkiin

Auttaako rusina stressiin? Uusi tutkimus nostaa esiin mindfulness-meditaation haittoja

Sun, 30/05/2021 - 14:20

Viitisen vuotta sitten osallistuin viikonlopun kestävälle mindfulness-kurssille Helsingissä. Tarkoitukseni oli löytää työkaluja kiireisen elämäntilanteen aiheuttaman stressiin hallintaan ja parantaa omaa keskittymiskykyäni.

Ensimmäisen kurssipäivän aluksi jokaiselle osallistujalle jaettiin kämmenelle yksi rusina.

Meitä ohjeistettiin muutaman minuutin ajan keskittymään rusinan tarkasteluun. Miltä se näyttää, tuntuu, tuoksuu ja lopulta maistuu.

Harjoitus symboloi keskittymistä hetkeen ja käsillä olevaan asiaan. Taustalla on ajatus, että meistä moni elää elämäänsä automaattiohjauksella, jolloin merkityksellisiä asioita ja tapahtumia voi mennä huomaamatta ohi.

Siitä mindfulnessissa on kyse: hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta. Alan suomalainen uranuurtaja Leena Pennanen kutsuu sitä mielen kyvyksi, jota voidaan kehittää.

– Siinä on kaksi osaa. Ensinnä olet tietoinen siitä, mitä juuri nyt tapahtuu ja toiseksi, miten pystyt olemaan suhteessa siihen.

Tietoisuus tästä hetkestä ei vielä riitä, varsinkaan silloin kun asia on vaikea tai ärsyttävä. Hyväksyvyys ei tarkoita kaikelle hymyilemistä vaan kykyä suhtautua ymmärtäväisesti erilaisiin hetkiin.

Keskittyminen käsillä olevaan asiaan voi avata siihen uusia näkökulmia.Mårten Lampén / Yle Mindfulness on käsitetty myös väärin

Pennanen toi hyväksyvään läsnäoloon perustuvan stressinhoitomenetelmän MBSR:n (Mindfulness Based Stress Reduction) Suomeen noin 20 vuotta sitten. Massachusettsin yliopistosairaalassa 40 vuotta sitten kehitetty menetelmä on pitkäaikaiseen käyttöön tarkoitettu mielen kehittämiskeino.

Sana mindfulness on kuitenkin kärsinyt inflaation, sillä sitä käytetään hyvin löyhästi kaikenlaisesta mietiskelystä ja hetkeen pysähtymisestä.

Joitakin vuosia sitten tietoisuustaidoista innostuivat meditaatioon tottuneiden joogaajien lisäksi monet yritykset ja oppilaitokset.

Kouluissa pidettiin alakoululaisille mindfulness-hetkiä, joilla haettiin luokkiin oppimisrauhaa. Toimistotyöntekijöiden stressiin tarjottiin yhteisiä mindfulness-tuokiota.

Myös Leena Pennasen yritys tarjoaa palvelujaan firmoille.

– Kysyn aina työntekijöiltä, mitä he haluavat tällä saavuttaa? Jokainen tajuaa, että jos yhden kerran teen jotain tunnin tai pari, niin eihän se vielä muuta vanhoja tapoja ja jätä mitään pysyvää. Lyhyt tuokio on kuin maistiainen, josta voi jatkaa.

Akuutti stressi ei mietiskelyllä parane

Mindfulness ei sovi kaikille eikä kaikkiin tilanteisiin. Se ei ole ratkaisu esimerkiksi opettajien vähyyteen tai työn huonoon organisointiin. Se ei sovi tiettyjen mielenterveyden haasteiden kanssa eläville eikä äkillisen trauman jälkihoitoon.

Mutta onko alan sisällä riittänyt kykyä itsekriittisyyteen? Ainakin mindfulness-tutkimus painottui aluksi lähinnä todistamaan sen hyödyllisyyttä. Varjopuolia on alettu tutkia vasta viime vuosina.

Mindfulness -harjoitukset eivät sovi kaikille eivätkä kaikkiin tilanteisiin.Mårten Lampén / Yle

Mindfulness-harjoittelu ei välttämättä ole toimiva keino vähentää stressiä silloin, kun stressi on päällä, kertoo yhdysvaltalais-brittiläinen tutkimus. Sen sijaan se saattaa saada ihmisen jumittamaan juuri käsillä olevaan ongelmaan tai pieneen yksityiskohtaan.

Opiskelijoiden parissa Buffalon yliopistossa tehty tutkimus puolestaan antaa viitteitä, että mindfulness-harjoitukset voivat lisätä jo ennestään itsekeskeisten ihmisten itsekkyyttä.

Myöskään harjoitusten teettäminen teettäminen ihmisillä, jotka eivät itse ole sitä valinneet, ei ole tulokseksellista. Leena Pennanen on samaa mieltä.

– Ei kannettu vesi kaivossa pysy. Sanon aina kurssillani, että jos joku on täällä pakosta, voi myös lähteä pois. Ketään ei voi pakottaa harjoituksiin.

Haitoista puhuminen tekee harjoituksista turvallisempia

Nyt ala haluaa itsekin kirkastaa mainettaan ja ymmärrystä mindfulnessin ideasta. Psychology Today -julkaisu kertoo, että suunnitteilla on järjestelmä, jonka avulla mahdollisia haittavaikutuksia voitaisiin havaita paremmin.

Leena Pennasen mielestä myös alan haittapuolista on tärkeää keskustella.

– On hyvä, että nyt 40 vuoden jälkeen aletaan myös sanoa, ettei se tarkoita että jokainen hetki olisi positiivinen. Harjoittamisen aikana voi kokea olonsa epämiellyttäväksi ja ajatella, ettei osaa tehdä oikein. Se voi lisätä negatiivista kuvaa itsestä.

Leena Pennanen näkee mahdollisia haittoja myös siinä, että ihmiset käyttävät itsehoidon tavoin erilaisia menetelmiä paljon ja sekaisin, ilman ohjausta.

– Mielen kehittämiseen tarkoitetut menetelmät ovat vähän kuin aspiriini. Lääke hoitaa joitain asioita helpommin siedettäviksi, mutta lääkkeen övereistä tulee sivuvaikutuksia.

Hyväksyvä tietoinen läsnäolo voi auttaa stressin hallinnassa.Mårten Lampén / Yle

Ammattimaisesti toteutettu mindfulness-kurssi kestää useita viikkoja. Siihen kuuluu osallistujien ennakkohaastattelut, seuranta kurssin aikana sekä loppuhaastattelu.

Täten meditaatiota voidaan säädellä yksilöllisesti sen mukaan, mitä asioita se nostaa mieleen.

– Me pidämme huolta, että ihmiset pääsevät takaisin tasapainoon, sanoo Leena Pennanen.

Entä mitä minulle jäi lyhyeltä mindfulness-kurssilta käteen, paitsi se rusina?

Ehkä muistan nyt aiempaa paremmin, että ympäriinsä laukkaavia ajatuksia voi kesyttää. Hetkeen pysähtyminen, rauhallinen hengittäminen ja rusinan sijaan vaikka kukkaan puhkeavan tuomen katsominen rauhoittavat ja lisäävät hyvinvointiani.

Lue myös:

Mona Mannevuon kolumni: Paljon puhetta mielenterveydestä

Jani Kaaron kolumni: Wuhanin salaiset kansiot

Sun, 30/05/2021 - 06:45
Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

> Kaikki kolumnit löydät täältä
> Ykkösaamussa kuullut kolumnit Areenassa ja podcasteina

Siitä lähtien kun koronaviruspandemia alkoi, on puhuttu paljon siitä, miten elämäntapamme altistaa meidät pandemioille. Kun raivaamme asutusta yhä syvemmälle sademetsiin, joudumme tekemisiin villieläinten ja niiden virusten kanssa. Sama tapahtuu toisinpäin, kun pyydystämme sademetsän villieläimiä syötäväksi kaupunkien toreille. Eikä pidä unohtaa tehoeläintuotantoa; Aasian jättikanaloita ei turhaan kutsuta virushautomoiksi.

Kaikki nämä huolenaiheet ovat toki tosia, mutta entäpä jos koronaviruspandemialla ei sittenkään ole mitään tekemistä niiden kanssa. Entäpä jos koronavirus on laboratoriokarkulainen Wuhanin viruslaboratoriosta?

Koronaviruksen väittäminen laboratoriokarkulaiseksi on pitkään kuulunut salaliittoteorioiden maailmaan eikä media ole ollut erityisen halukas sitä käsittelemään. Viime viikkoina on kuitenkin ääni kellossa muuttunut. Aiemmin tässä kuussa tiedelehti Science-julkaisi 18 tutkijan kannanoton, jonka mukaan koronaviruksen alkuperän selvittämisessä on pidettävä kaikki mahdollisuudet avoinna – mukaanlukien se, että virus kehitettiin Wuhanin viruslaboratoriossa.

Asiasta ovat kirjoittaneet myös Wall Street Journal, New York Times ja Washington Post. Paljon keskustelua on herättänyt myös New York Timesin entisen tiedetoimittajan, Nicholas Waden, laaja artikkeli koronaviruksen epäselvyyksistä Bulletin of Atomic Sciences -sarjassa.

Miksi tämä teoria ei suostu kuolemaan? (Huom! Tästä eteenpäin käytän koronaviruksesta sen ”oikeaa” nimeä SARS-CoV-2.) Yksi tärkeä syy on siinä, että SARS-Cov-2:n genomissa on geenipätkä, niin sanottu furin clevage site, jollaista ei ole millään muulla lähisukuisella koronaviruksella. Tämän pätkän koodaama proteiini auttaa virusta kiinnittymään ihmisen soluihin, ja ilman sitä viruksen kyky tarttua ihmisestä toiseen olisi paljon heikompi.

Mistä SARS-CoV-2 on tämän geeninpätkän saanut, ei tiedetä. Se on voinut saada sen luonnollista reittiä infektoidessaan eri eläinlajeja tai sitten laboratoriossa, niin että ihmiset ovat ympänneet geenin viruksen genomiin.

Katsotaan ensin luonnollista reittiä. SARS-CoV-2:n esimuoto olisi voinut saada geeninpätkän infektoimalla eläinyksilön, jossa olisi samanaikaisesti toinen lähisukuinen koronavirus, ja tällä toisella viruksella olisi kyseinen geeninpätkä. Kun kaksi virusta kohtaa samassa solussa ja ne ovat riittävän samankaltaisia, ne voivat vaihtaa geenejä keskenään prosessissa, jota kutsutaan rekombinaatioksi. SARS-CoV-2:n kohdalla tämä samankaltaisuus tarkoittaa sitä, että toisenkin viruksen pitäisi kuulua samaan betakoronavirusten alaryhmään, johon SARS-CoV-2:kin kuuluu.

Ongelmana tässä teoriassa on vain se, että millään tämän alaryhmän viruksella ei ole koskaan tavattu tätä geeninpätkää. Ne eivät itse asiassa tarvitse sitä, sillä ne ovat lepakoiden loisia ja lepakoita infektoidakseen ne eivät tarvitse furin cleavage sitea. Vaikka kaksi koronavirusta siis voivat vaihtaa geenejä keskenään, ne eivät voi vaihtaa geenejä, joita niillä ei ole. Siksi on melkoinen mysteeri, mistä furin cleavage site on SARS-CoV-2:n genomiin ilmestynyt.

Kun uusi geeni hyppää uuteen virukseen ja uusi virus hyppää uuteen eläinlajiin, tämä ei yleensä tapahdu kerralla.

SARS-CoV-2:n esimuotoa on kyllä etsitty ja on toinen mysteeri, miksi mitään ei ole löytynyt. Kun SARS-CoV-1 epidemia alkoi vuonna 2002 Aasiassa, tutkijat löysivät sen väli-isännän neljässä kuukaudessa. Lähi-Idässä vuonna 2012 levinneen MERS-Cov:n väli-isäntä löytyi yhdeksässä kuukaudessa; nykyistä koronapandemiaa on eletty jo yli 15 kuukautta, näytteitä on analysoitu valtavia määriä eikä tutkijoilla ole mitään vastauksia siihen, mistä eläimestä SARS-CoV-2 on ihmiseen hypännyt.

Kun uusi geeni hyppää uuteen virukseen ja uusi virus hyppää uuteen eläinlajiin, tämä ei yleensä tapahdu kerralla. Päinvastoin, on monia yrityksiä ja monia hyppyjä kahden lajin välillä, ja tässä prosessissa virus vähitellen muuntuu elämään uudessa isäntälajissa. Kun tutkijat pääsevät tällaisen prosessin jäjiille, he voivat yleensä seurata viruksen kehittymistä askel askeleelta; esimerkiksi SARS-CoV-1:n kohdalla voitiin todentaa viruksen muuntuminen matkalla lepakoista sivettieläimiin ja siveteistä ihmisiin.

Silti kiinalaistutkijat eivät ole puolessatoista vuodessa löytäneet mitään merkkejä siitä, että SARS-CoV-2:n kaltainen virus olisi infektoinut lepakoita, ihmisiä tai mitään väli-isäntää Wuhanissa ennen pandemiaa.

SARS-CoV2- vain ilmestyi yhtäkkiä ja täydellisesti ihmiseen sopeutuneena vailla mitään jälkiä historiastaan.

On kuitenkin huomattava, että jos tutkijat huomenna raportoivat, että he ovat löytäneet SARS-CoV-2:n esimuodon jostakin tuntemattomasta väli-isännästä, se voi ratkaista edellämainitut epäselvyydet kertaheitolla. On siis täysin mahdollista, että SARS-CoV-2 sai kaikki nämä muutokset genomiinsa luonnollisesti, mutta vielä vain emme tiedä miten.

Entä sitten laboratorioteoria? Kun tutkijat ymppäävät laboratoriossa viruksiin uusia geenejä, jotta virukset saisivat uusia ominaisuuksia, tätä kutsutaan gain of function -tutkimukseksi. Wuhanin viruslaboratoriossa tehtiin juuri tällaista tutkimusta ja juuri lepakoiden koronaviruksilla. Waden artikkelin mukaan tätä työtä rahoitti yhdysvaltalainen EcoHealth Alliance, jonka johtaja, Peter Daszak, kertoi työstään hieman ennen pandemian puhkeamista näin:

”Nyt, 6-7 vuoden jälkeen, olemme löytäneet yli sata uutta SARSia muistuttavaa virusta, ne ovat hyvin lähellä SARSia. Jotkut niistä pääsevät laboratoriossa ihmissolujen sisään, jotkut niistä aiheuttavat SARS-sairauden humanisoiduissa hiirimalleissa eikä niitä voi hoitaa monoklonaalisilla vasta-aineilla...”

Viruksen kehitystyö Wuhanissa perustui siihen, että koronavirukseen ympättiin erilaisia piikkiproteiinien geenejä ja katsottiin, millaisen sairauden ne aiheuttavat humanisoiduissa hiirimalleissa. Hiirien “humanisoiminen” tarkoittaa, että niillä oli ihmisen versio ACE2 -reseptorista, eli juuri siitä reseptorista, johon SARS-CoV-2 kiinnittyy infektoidessaan ihmistä. (SARS-CoV-2 itse asiassa kiinnittyy ihmisen ACE2-reseptoriin paljon täydellisemmin kuin lepakon ACE2-reseptoriin.)

Ei siis vaadi paljon mielikuvitusta ajatella, kuinka laboratoriossa koronavirukseen olisi voitu lisätä toisesta viruksesta otettu furin cleavage siten geeni, jonka tuottama proteiini sitoutuu ACE2-reseptoriin. Näin olisi saatu aikaan uudenlainen koronavirus, ja sitten se olisi karannut väestöön.

Jos näin olisi tehty, ei geneettinen manipulaatio ilmenisi viruksesta mitenkään päällepäin. Tutkijat vain huomaisivat, että maailmaan on tupsahtanut uudenlainen virus kuin salama kirkkaalta taivaalta eikä se olisi jättänyt jälkiä historiastaan ihmisiin tai muihin eläimiin.

Mutta olisiko virus voinut päästä karkuteille? Laboratoriot, joissa tehdään gain of function -tutkimusta, on suunniteltu huipputurvallisiksi. Myös Wuhanissa oli korkeimman tason BSL4-laboratorio. Valitettavasti yhdysvaltalaisviranomaiset olivat omalla tarkastuskäynnillään vuonna 2018 sitä mieltä, että BSL4-laboratorion henkilökunnan tietotaito ja kyky operoida turvallisesti oli puutteellista. Lisäksi Waden artikkelistä ilmenee, että Wuhanissa tehtiin koronavirustutkimusta myös BSL2- tai BSL-3 luokituksen laboratorioissa, joissa turvatoimet olivat pykälän tai kaksi heikommat.

Mielenkiintoinen on myös tieto, jonka mukaan hieman ennen pandemiaa useat Wuhanin viruslaboratorion työntekijät olivat sairastuneet kausi-influenssan kaltaiseen infektiotautiin. Jos virus karkasi laboratoriosta, tämä voisi olla yksinkertainen selitys sille, miten se karkasi: infektoituneen työntekijän mukana.

Jos SARS-CoV-2 on laboratoriokarkulainen, miten saamme koskaan tietää totuuden? Ehkä emme saakaan. Kiinalla ei ole mitään intressiä tai halua antaa asiasta lisätietoa ja se on estänyt Wuhanin viruslaboratorion työntekijöiden haastattelut. Median ei kuitenkaan pidä pelätä tarttumasta asiaan siinä pelossa, että se leimautuisi salaliittoteoreetikoksi. Itse asiassa, salaliittoteoreetikko olisi tässä yhteydessä ihan oikea termi. Jos Kiina salailee laboratoriokarkulaista, silloinhan kyseessä on määritelmällisestikin salaliitto.

Tämä tuokin mieleeni ne toisenlaiset salaliittoteoreetikot. Ne, joiden mielestä koronavirusta ei ole olemassakaan ja ne, joiden mielestä pandemia on silkkaa huuhaata tai SARS-CoV-2 on pelkkä kausiflunssa. Jos Kiinassa salaillaan laboratoriokarkulaista, salailijoiden täytyy olla näistä väitteistä aivan erityisen hyvillään. Ne satavat suoraan heidän laariinsa.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Kolumnista voi keskustella 31.5. klo 23.00 saakka.

Kehysriihen 35 miljoonaa euroa on vasta alkua – rehtori Keijo Hämäläinen: "Puhuisin kyllä katastrofaalisesta tilanteesta, jos tieteen rahoitusleikkaukset moninkertaistuvat"

Sat, 29/05/2021 - 07:17

"Tiedeministeri on nyt ja tulevina vuosina temppelin harjalla, jossa väärät päätökset ja päättämättömyys aiheuttavat korvaamattomia seurauksia. Siten ei ole yhdentekevää, kuka valitaan tiedeministeriksi ja minkä aseman tiedeministeri saa valtioneuvoston jäsenenä. Selvää kuitenkin on, ettei näin tärkeää asemaa voida pitää kiertopalkintona tai poliittisena astinlautana."

Näin kirjoittaa 26.5. Professoriliiton blogissaan Karl-Erik Michelsen. Hän on tieteen, teknologian ja modernin yhteiskunnan tutkimuksen professori Lappeenrannan-Lahden teknillisessä yliopistossa sekä vuoden professori 2018. Samana päivänä kerrottiin uudesta tiede- ja kulttuuriministeristä.

Korkeakoulujen väki kaipaa pitkäjänteistä tiedepolitiikkaa ja tieteen rahoitusta. Edellisellä hallituskaudella korkeakoulujen rahoitusta leikattiin ja oppilaitokset irtisanoivat väkeä. Tutkijoiden aivovuoto ulkomaille jatkui, kun kotimaasta ei löytynyt rahoitusta tutkimushankkeille.

Nyt virta on hieman kääntynyt. Hyväksytyn rahoituspäätöksen saa usein vain kymmenkunta prosenttia hakemuksista, mutta professorien ja muiden tutkijoiden työaikaa rahoitushakemusten tekemiseen kuluu usein päiviä.

Tämän kevään kehysriihestä tuli päätös, joka sai korkeakouluväen taas ärsyyntymään. Suomen Akatemian myöntämää pysyvää rahoitusta leikataan 35 miljoonaa euroa vuodesta 2023 alkaen.

Poliitikkojen puheet tutkimuksen, koulutuksen ja innovaatioiden merkityksellisyydestä näyttävät olevan ristiriidassa tekojen kanssa, ja tavoite tki-rahoituksen nostamisesta neljään prosenttiin BKT:sta karkaa kauemmas.

Pieneltä kuulostava leikkaus ja pitkäaikaiset vaikutukset

Yliopistojen rehtorineuvoston puheenjohtaja ja Jyväskylän yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen sanoo, että Suomen Akatemian myöntämän rahoituksen leikkaamisella on suora ja välitön vaikutus yliopistojen tutkimus- ja opetustoimintaan.

Hämäläisen mukaan puhutaan helposti sadoista tutkijahenkilötyövuosista ja useimmiten se kohdistuu ennen kaikkea nuoriin tutkijoihin.

– Vaikka meillä parhaat huippututkijat saavat rahoitusta, niin yleensä he palkkaavat nuoria tutkijoita, väitöskirjatutkijoita. Tämän suhteen määräaikainenkin leikkaus aiheuttaa sen, että meillä tulee pieni aukko tutkijasukupolveen. Siinä on merkittävä arpi jatkumoon, jota ei pysty paikkaamaan, Hämäläinen arvio.

Yliopistoväen mukaan tieteen tekeminen on pitkäjänteistä työtä. Sen rahoituksen pitäisi myös olla ennustettavaa.Markku Sandell / Yle

Yliopistoissa, korkeakouluissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävä tutkimus vaatii pitkäjänteisyyttä. Laitosten on investoitava laitteisiin, henkilökuntaan ja tohtorikoulutukseen vuosien tähtäimellä. Yksi nelivuotinen hallituskausi on hyvin lyhyt tulosten tekemiseen.

– Onko se ymmärrys unohtunut, että koko yliopistollinen koulutushan perustuu tutkimukseen ja tutkimus muodostaa pohjan sille. Tki-toiminnassa se tärkeä T edessä viittaa tieteeseen ja tutkimukseen, jotka muodostavat pohjan muulle. Jos me nyt poimimme samanaikaisesti kahta hedelmää tästä tieteen ja tutkimuksen puusta niin, on aika järjetöntä leikata sitä perustaa kokonaisuutena.

Julkinen yliopistorahoitus on yliopistojen rehtorien mukaan vähentynyt suhteessa bruttokansantuotteeseen viimeisen vuosikymmenen aikana. Yliopistojen opiskelijamäärä on puolestaan kasvanut 4,3 prosenttia vuosina 2010–2020.

Akateemisen henkilöstön määrä on tuona aikana alentunut kolme prosenttia ja muun henkilöstön määrä 11 prosenttia vuosina 2010–2019. Rahoituksen kehitys ei ole seurannut opiskelijamäärien kasvua.

Yliopistoissa akateeminen henkilöstö sekä tutkii että opettaa. Tutkimusrahoituksen leikkaukset kohdistuvat näin paitsi tutkimukseen, myös koulutukseen ja koko tki-arvoketjuun.

– Meille yliopistokentässä tämä on itsestään selvää. Herää kysymys, että onko se kaikille muille itsestään selvää ja jos on, niin haetaanko tässä liian nopeita tuloksia, eikä ymmärretä toiminnan pitkäjänteisyyttä, Keijo Hämäläinen pohtii.

Tutkimusrahoituksen tulevaisuuteen liittyy epävarmuuksia

Suomen Akatemian yhdessä Strategisen tutkimuksen neuvoston kanssa myöntämä tutkimusrahoitus vuonna 2020 oli noin puoli miljardia euroa eri rahoitusmuotoina.

Summan suuruutta selittävät isot kertaluonteiset määrärahat muun muassa rokotetutkimukseen, lippulaivaohjelman laajentamiseen, ns. kumppanuusmallin rahoitukseen sekä huoltovarmuuden ja varautumisen tutkimukseen.

Tänä vuonna rahoitusvaltuus putoaa 417 miljoonaan euroon. Rahoitus jakautuu usealle vuodelle.

Tutkimusrahoituksesta veikkausvoittovarojen osuus oli 26,5 miljoonaa euroa, eli noin 5 prosenttia tutkimusrahoituksen määrästä.

Rahapelitoiminnan tuotto on koronapandemian johdosta vähentynyt arvion mukaan vuodesta 2019 yhteensä yli 400 miljoonaa. Hallitus päätti puoliväliriihessään kompensoida rahapelitoiminnan edunsaajille vähentyneitä tuottojen tuloutuksia.

Rahapelituotot ovat osa tieteen rahoitusta.Laura Kosonen / Yle

Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla kompensaatio on vuonna 2022 yhteensä noin 174 miljoonaa ja vuonna 2023 noin 161 miljoonaa euroa.

– Kannamme erityistä huolta myös rahapelitoiminnan tuottojen vähenemisen vaikutuksista tutkimuksen rahoitukseen. Tämä vaikutus voi olla erittäin merkittävä, pääjohtaja Heikki Mannila kirjoittaa Suomen Akatemian sivuilla.

Keijo Hämäläinen pitää niukkenevien rahapelituottojen kompensaation poistumista vielä suurempana uhkana kuin nyt kehysriihessä päätettyä 35 miljoonan euron leikkausta. Historiallisesti hän pitää hienona, että rahapelituottoja on voitu kohdentaa tieteen, liikunnan, nuorison, urheilun ja kulttuurin tueksi.

– Kun tuotot vähenevät yli 300 miljoonaa euroa vuodessa, niin se paljastaa kestämättömän rakenteen, että kaikkien näiden tärkeiden toimintojen ydintoiminnat riippuvat rahapelituotosta. Erittäin nopealla aikajänteellä toivon, että löytyy ratkaisu, että tieteen kytkeminen rahapelituottoihin voidaan poistaa ja saada pysyvämpää rahoitusta, yliopistojen rehtorineuvoston puheenjohtaja painottaa.

Jos rahapelituottojen kompensaatio poistuu, puhutaan huomattavasti suuremmista summista kuin 35 miljoonaa eurosta. Asiaa pohtii parhaillaan työryhmä, mutta ratkaisut ovat vielä auki. Keijo Hämäläinen pitää tilannetta vakavana.

– Puhuisin kyllä katastrofaalisesta tilanteesta, jos leikkaukset moninkertaistuvat.

Euroopan unionin elvytyspaketti tuo rahaa

Aiemmin tässä kuussa Eduskunta hyväksyi monivaiheisen keskustelun jälkeen Euroopan unionin elvytyspaketin. Se on tuomassa myös tutkimustoimintaan rahaa. Suomen Akatemian rahoitusvaltuuksia lisättäisiin 45 miljoonalla eurolla.

Tätä elpymisrahoitukseen liittyvää rahoitusvaltuutta pidetään tarpeellisena ja tervetulleena. Sen ei kuitenkaan katsota vähentävän tulevan pysyvän leikkauksen haitallisia vaikutuksia. Näin toteavat Suomen Akatemian blogissaan pääjohtaja Heikki Mannila ja hallituksen puheenjohtaja, professori Johanna Myllyharju.

Akatemian ja Business Finlandin kautta mahdollisesti jaettava elpymisraha suunnataan vihreän ja digitaalisen siirtymän avainaloille.

Samaan aikaan halutaan nostaa korkeakoulujen opiskelijamääriä. Elvytyspaketin osana näyttäisi tähän tarkoitukseen varattavan 15 miljoonaa euroa. Nämä määräaikaiset lisäykset eivät alan arvioiden mukaan riitä nostamaan korkeakoulutetun väestön osuutta Suomen tavoitetasolle, vaan opiskelijamääriä pitää lisätä seuraavinakin vuosina.

– Tämähän on suuri ongelma. Kyllähän yliopistosektori ottaa vastaan haasteen, että Suomen osaamistasoa on nostettava. Meillä on tahto kouluttaa laadukkaasti uutta, nuorta tutkijapolvea. Näe

Koulutusmäärien kasvattaminen syö tulevaisuudessa tutkimuksen resursseja, jos rahoitusta ei lisätä.Markku Sandell / Yle

mme myös, että voimme hallitusti nostaa koulutusmääriä, kun siihen rahoitus löytyy, rehtori Hämäläinen sanoo.

Samanaikainen koulutusmäärien lisääminen ilman pysyvää rahoitusta johtaa alan arvioiden mukaan siihen, että tutkimuksesta yliopistoissa siirtyy väistämättä voimavaroja koulutukseen.

– Jos samaan aikaan vielä leikataan tutkimuksesta ja tieteestä, niin tavallaan tutkimuksen, tieteen leikkaukset ovat kaksinkertaisia. Leikkaukset tulevat myös tämän osaamistason noston kautta ja sitten nämä suorat leikkaukset. Sen suhteen tilanne on todella huolestuttava, yliopistojen rehtorineuvoston puheenjohtaja arvioi.

Jyväskylän yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen vertaa tieteen rahoitusta maanteiden ylläpitoon. Jos tänä vuonna ei asfaltoida, niin ensi vuonna jos asfaltoidaan tuplasti, niin ollaan hyvällä tasolla. Tieteessä vain vuoden tutkimusaukkoa ei paikata vastaavasti, vaan siitä jää lopullinen arpi.

Lue myös:

"Turpeelle riittää rahaa, tieteelle ei", – oppositio haastoi hallitusta tiedeleikkauksista eduskunnassa

Pysähtyikö korkeakoulutettujen aivovuoto Suomesta vihdoin? Tuoreissa luvuissa lähtijöitä on selvästi vähemmän kuin huippuvuosina

Suomen Akatemia: Tieteen taso noussut – tutkimusrahoitus kuitenkin laskenut 2010-luvulla

Laavaluolan kiviveneessä yritettiin torjua Ragnarök – viikinkilöytö Islannista kertoo maailmanlopun pelosta

Thu, 27/05/2021 - 18:26

Islantilaisesta luolasta löytynyt kivirakennelma, suuri määrä katkottuja eläinten luita ja kaukomailta tulleet esineet kertovat saaren viikinkieliitin yrityksistä estää maailmansa tuhoutuminen, päättelee yhdysvaltalais-islantilais-norjalainen tutkimus.

Kivistä ladottu rakennelma on veneen muotoinen. Muoto on kapeneva ja laidat kaartuvat. Kummassakin kyljessä on aukko ja symmetrinen syvennys. Sellainen on myös veneen perällä.

Journal of Archaeological Science -lehdessä ilmestynyt tutkimus vahvistaa, että Surtshellirin laavaluolan syntyi tulivuorenpurkauksessa pian sen jälkeen, kun skandinaavit olivat alkaneet asuttaa Islantia 800-luvun loppupuoliskolla tai ehkä vasta kävivät siellä kausittaisilla metsästysmatkoilla.

Vulkaanisen tuhkan tefrokronologiset ajoitukset osoittavat samaa kuin keskiaikaiset kirjalliset tiedot ja kolme aiempaa näytteiden analyysiä: purkaus alkoi 800-luvun lopussa. Uusi tutkimus täsmentää alun vuosien 880 ja 910 välille.

Tefro- tai tefraknonologia on Islannissa kehitetty menetelmä, jolla ajoitetaan tulivuorenpurkauksista syntyneitä tuhkakerroksia sekä toistensa suhteen että absoluuttisesti.

Pimeään oli pakko uskaltautua

Purkaus oli niin voimakas, ettei moista ollut nähty Pohjois-Euroopassa todennäköisesti yli kymmeneentuhanteen vuoteen. 240 neliökilometriä hedelmällistä maata ja koivumetsää muuttui Hallmundarhraun mustaksi basalttikentäksi.

Purkaus oli myös pitkä. Se saattoi jatkua hitaana laavavirtana jopa 50 vuoden ajan tai edetä nopeimmillaan yli kilometrin kuukaudessa, mutta siinäkin tapauksessa se kesti ainakin viisi vuotta, tutkimuksessa arvioidaan.

Islannin asuttamisesta kertovan kirjan Landnámabókin mainitsemat viisi jäljettömiin kadonnutta maatilaa saattavat olla basalttikentän alla.

Lisäksi purkauksen rikkidioksidi- ja muut myrkkykaasut painuivat alas laaksoihin, tuhosivat viljelmiä ja karjaa ja tappoivat myös ihmisiä vielä kaukanakin laavavirrasta.

Purkaus varmasti muistutti myyttien Ragnarökistä, maailmanlopusta. Se kirjoitettiin Edda-runoksi vasta myöhemmin, keskiajalla, mutta suullisesti siitä oli kerrottu ehkä jo 700-luvulla.

Jotakin oli tehtävä, ettei moista tuhoa enää tapahtuisi.

Tutkijoiden mukaan Surtshellirin luolaan uskaltauduttiin heti, kun laava oli jäähtynyt runsaan puolentoista kilometrin pituiseksi pimeäksi luolaksi, luultavasti 920-luvulla. Ehkä mentiin lepyttelemään Surtr-jättiläistä, kenties lietsomaan voimaa hänen vastustajalleen, rauhan ja hyvinvoinnin jumalalle Freyrille.

Ragnarök-myytin mukaan Surtr sytytti maailmanpuun Yggdrasilin tuleen miekallaan, joka oli kirkkaampi kuin Aurinko. Maailma vajosi kiehuvaan mereen. Vain muutama jumala ja kaksi ihmistä säästyi tulisesta lopusta, joka seurasi vuosikausia kestänyttä talvea ja rajuja taisteluja.

Yhdysvaltalaisen Brownin yliopiston antropologin Kevin Smith johtama tutkimusryhmä löysi venerakennelman luolan pilkkopimeydestä, 300 metrin päästä suuaukosta, kymmenen metriä maanpinnan alapuolelta.

Luola on enimmäkseen avara tunneli, 10–15 metriä korkea ja 9–13 metriä leveä, mutta sillä on kaksi matalampaa ja kapeampaa sivutunnelia.

Niitä paikalliset ovat kutsuneet "luuluolaksi" ja "linnaluolaksi", sillä perimätiedon mukaan lainsuojattomat pitivät Surtshelliria turvapaikkanaan 1700-luvulla. Luolan luut arveltiin karjavarkaiden aterioiden jätteeksi.

Myös Smith uskoi niin käytyään luolassa ensi kertaa 2000-luvun alussa, mutta sittemmin tutkijoille selvisi, ettei luolassa ole lainkaan todisteita asutuksesta. Radiohiiliajoitus osoitti luut viikinkiaikaisiksi.

Ne oli aseteltu kasoiksi 120 metrin matkalle. Eläimet olivat olleet keväällä teurastettuja nuoria lampaita ja vuohia, sikoja, nautoja ja hevosia. Eläinten ruhoja oli myös poltettu roviolla kivirakennelman päällä.

Luukasojen alkuperäisestä korkeudesta todistavat orgaaniset tahrat luolan seinässä miltei metrin korkeudella. Itse luut ovat valtaosin kadonneet turistien mukana matkamuistoina.

Vuonna 2017 Ragnarök näytti elokuvassa tällaiselta. Marvel / Walt Disney Studios / Everett Collection / AOP Verinen todiste saagassa

Luolassa oli muutakin ihmisten rakentamaa, suuaukon ja kiviveneen välille päätunneliin pystytetty yli kymmenmetrinen kivimuuri. Se oli alkujaan jopa neljän ja puolen metrin korkuinen.

Arkeologit totesivat muurin ihmisten työksi vasta viitisentoista vuotta sitten, kun monta perättäistä lämmintä kesää oli sulattanut lumen, joka aiemmin täytti puolet tunnelin korkeudesta ympäri vuoden.

Verinen tarina keskiajalla kirjoitetussa Sturlungan saagassa on vahva todiste muurin iästä.

Päällikön poika Órækja Snorrason jäi vihollisten käsiin kesällä 1236 ja "Þá fara þeir í hellin Surt ok up á vígit" eli "vietiin Surtin luolaan linnoitusta vasten". Hänet sokaistiin, kuohittiin ja jätettiin kuolemaan, saaga kertoo.

1200-luvulla muurin on täytynyt olla jo vanha, sillä luolasta ei löytynyt merkkejä, jotka todistaisivat ihmisten aktiivisesta toiminnasta 1000-luvun toisen neljänneksen jälkeen, tutkijat totesivat.

Kullankeltaista kaukomailta

Vaikka viikinkiaikaisten esinelöytöjen joukossa on arkisten liippakivien katkelmia, osa esineistä osoittaa, että palvontamenoja harjoitti varakas eliitti, tutkijat sanovat.

Esineissä on jälkiä auripigmentistä eli orpimentistä, arseenista saadusta kallisarvoisesta keltaisesta väriaineesta. Islantiin se oli tullut aina Itä-Turkista asti. Aiemmin auripigmenttiä on löytynyt viikinkien jäljiltä varmistetusti vain Tanskasta Jellingin kuningashaudasta.

Surtshellirin 63 lasihelmestä osa on Skandinavian arkeologisilta kaivauksilta tuttuja helmityyppejä 900-luvun lopulta, osa muistuttaa Islannista 900-luvun haudoista löydettyjä pienenpieniä helmiä.

Piirroskuva noin vuodelta 1860, jolloin Islannin jäinen laavaluola oli jo alkanut houkutella kävijöitä.Historia / Rex Features / AOP

Keskellä venerakennelmaa olivat kauppiaan lyijypainot, joista yksi oli ristin muotoinen. Se saattoi viestittää, että oli tullut aika lopettaa pakanalliset rituaalit, tutkijat tuumivat. Analyysien perusteella ne olivat jatkuneet 80–120 vuotta.

Sen jälkeen ihmiset kaihtoivat luolaa yli kuuden vuosisadan ajan. Kristittyjen käsityksen mukaan se oli tuhoa ja kuolemaa uhoava kita, josta paholainen ilmestyisi tuomiopäivänä.

Vielä 1700-luvulla alueen asukkaat varoittivat Islannin asutushistoriaa tallentanutta tutkimusmatkailijaa Eggert Ólafssonia Surtshellirin aaveista. Ne veisivät hengen, jos hän uskaltautuisi luolaan, he sanoivat.

Lue myös:

Tutkimus: Kuuluisa riimukivi kertoo viikinkien ilmastoahdistuksesta – Onko raflaavan moderni väite selitys 800-luvun arvoitukselliseen tekstiin?

Tukka tummeni ja kotikonnut laajenivat – iso DNA-tutkimus mullistaa kuvaa viikingeistä blondeina skandinaaveina

Virologi: En olisi kovin huolissani koronaviruksen Intian-variantista, mutta varotoimista on toki pidettävä kiinni

Thu, 27/05/2021 - 07:10

Asiantuntijat eivät näe, että koronaviruksen Intian-variantti antaisi suurta huolenaihetta Suomessa.

Intian-variantti aiheutti Kanta-Hämeessä vakavan tartuntaryppään hoitolaitoksissa ja se on ollut osana myös Keski-Pohjanmaan pahassa epidemiatilanteessa. Näistä huolimatta asiantuntijat sanovat, että variantin leviäminen pystytään pysäyttämään jo käytössä olevilla varotoimilla.

Viruksen Intian-variantin arvioidaan olevan tartuttavampi kuin alkuperäinen viruskanta tai muut liikkeellä olevat vakavat virusmuunnokset.

– Jos virus on tartuttavampi, niin silloin se tarttuu lyhyemmässä kontaktissa ja ehkä myös vähän kauempaa kuin aiemmat viruskannat, selventää Turun yliopiston virologi Ilkka Julkunen.

Tartuttavampi virusmuunnos pääsee uuteen isäntäänsä kiinni helpommin.

– Ihmisen tartuttava viruksen infektiivinen annos voi olla pienempi uudessa viruskannassa. Eli toisin sanoen yskösten tai kosketusten mukana tuleva pienempi virusmäärä riittää siihen, että vastaanottaja saa tartunnan, Julkunen kiteyttää.

Professori Ilkka Julkusen mukaan Intian variantti voi tarttua lyhyemmässä kontaktissa kuin alkuperäinen virus tai muut variantit olisivat tarttuneet. Markku Pitkänen / Yle Järeämmät maskit käyttöön

Esimerkiksi Kanta-Hämeestä tiedetään, että tartuntoja on syntynyt hoitohenkilökunnan kirurginmaskeista huolimatta. Ne eivät suojaa lähikontakteissa virustartunnoilta. Julkunen sanoo, että hoitohenkilökunnan pitäisi käyttää järeämpiä FFP2- tai FFP3-suojaimia.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL onkin päivittänyt ohjeitaan pitkäaikaishoidon ja laitoshoivan osalta niin, että suosituksena on nyt käyttää noita suojaimia.

– Intian-varianttia varten suojausohjeita ei olla muuttamassa. Tämänpäiväinen muutos ei sinänsä liity Intian varianttiin vaan kevään kokonaisuuden osalta tehtyyn päätökseen. Lähtökohtaisesti olemme katsoneet, että olemassa olevat tartunnantorjuntatoimet ovat riittäviä myös Intian-variantin osalta tässä vaiheessa, sanoo ylilääkäri Otto Helve THL:stä.

Helveen mukaan käytössä olevien torjuntatoimien teho eri variantteihin on hyvä.

– Meillä ei ole vielä tarkkoja tietoja Intian variantista, muuten kuin että sen tartuttavuus on korkeampi. Mutta siitä ei ole viitteitä, että ohittaisi suojaimia tai pystyisi kiertämään muita tartunnantorjuntatoimia.

Virusmuunnokset syntyvät siten, että viruskannat kiertävät väestössä ja mitä enemmän on infektioita, sitä enemmän syntyy variantteja. Julkunen huomauttaa, että uuden koronaviruksen variantteja on maailmalla jo satoja ellei jopa tuhansia. Suurin osa niistä käyttäytyy samoin kuin Kiinasta liikkeelle lähtenyt alkuperäinen viruskanta.

Muutamia uusia variantteja kuitenkin on, jolla on muuntuneita ominaisuuksia. Huolestuttavilla varianteilla juuri tartuttavuus on helpompi. Ne saattavat aiheuttaa myös vakavamman tautimuodon. Ja kolmanneksi ne saattavat välttää immuunisuojaa, joka on syntynyt joko taudin sairastamisesta aiemmin tai rokottamisesta.

Rokotteet purevat tautiin

Vaikka Kanta-Hämeessä monet sairastuneista olivat saaneet yhden tai kaksikin rokotetta. Tästä huolimatta asiantuntijat arvioivat, että rokotteet estävät Intian-variantin aiheuttamaa vakavaa tautimuotoa hyvin.

– On hyvä muistaa, että mikään rokote ei ole sataprosenttinen teholtaan. Täydenkin rokotesarjan saaneilla on mahdollista saada tartunta. Mutta vakavan taudin saamisen riski on selvästi pienempi kahden rokotteen saaneilla. Tämä koskee tämänhetkisten tietojen mukaan myös Intian-varianttia, Helve sanoo.

Julkusen tutkimusryhmä on jo ehtinyt tutkia sekä brittivariantin että eteläafrikkalaisen variantin immunisuojan välttämistä. Julkusen mukaan brittivariantti ei ole muuttunut immunisuojan välttämisen näkökulmasta eli rokotteet toimivat sitä vastaan aivan yhtä hyvin kuin alkuperäistäkin viruskantaa vastaan.

Sen sijaan eteläafrikkalaisen että brasilialaisen variantin immunisuoja on heikentynyt arviolta viidennekseen alkuperäisestä. Intian virusvariantissa on yksi samanainen muutos kuin näissä varianteissa, joten sen arvioidaan heikentävän immunisuojaa jonkin verran.

– Kaiken kaikkiaan immunisuojan välttäminen sijoittuu todennäköisesti brittivariantin ja eteläafrikkalaisen variantin väliin. Eli immuunisuoja on heikentyt noin puoleen. Rokotteet tehoavat hieman heikommin kuin alkuperäiseen mutta paremmin kuin eteläafrikkalaiseen varianttiin, Julkunen selventää.

Julkunen muistuttaa, että vaikka immunitettisuoja olisikin hieman heikentynyt, se on hänen mukaansa silti riittävä. Ja kun Suomessa rokotukset etenevät hyvää vauhtia, se auttaa osaltaan nitistämään myös Intian-variantin aiheuttamia epidemiaketjuja.

– Henkilökohtaisesti en olisi niin valtavan huolestunut tästä variantista. Rokotekattavuus on jo niin hyvä, ja rokotusohjelma etenee hyvin, joten virukselle jää yhä vähemmän tilaa tartuttaa.

"Kyllä sitä kiertää"

THL:n mukaan Suomessa on tällä hetkellä todettu reilut 60 Intian-variantin aiheuttamaa tautitapausta. Tapauksia on kuitenkin enemmän, sillä vain pieni osa positiivisista tartunnoista sekvenssoidaan virustyypin selvittämiseksi.

Intian variantti saattaa nousta vallitsevaksi Suomessakin, jos sitä ei saada kitkettyä varotoimien myötä. Siksi turvavälit, maskien käyttö ja muut hygieniatoimet sekä oireiden mukainen testaus ovat tarpeen. Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

– Eli kyllä sitä täältä meiltä löytyy, Helve sanoo.

– Huojentavaa on se, että meillä on esimerkkejä siitä, että käytössä olevilla tartuntatoimilla on pystytty taittamaan epidemioita sellaisissa tilanteissa, joissa Intian-variantti on ollut selvästi osallisena. Työkalut tämän tyyppisten tilanteiden ratkaisemiseen ovat olemassa, hän jatkaa.

Julkunen sanoo, että Intian-variantista voi tulla vallitsevampi Suomessakin, jos sitä ei saada kitkettyä. Toistaiseksi valtaosa Suomen tapauksista on ollut brittivarianttia.

– Jos epidemian torjunnassa ei onnistuta, niin Intian-variantti voi ottaa alaa ja voi tulla epidemiapyrähdyksiä. Varotoimia pitää jatkaa, Julkunen huomauttaa.

Epidemioiden katkaiseminen vaatii paitsi viranomaisten valppautta myös lisätutkimuksia. Turun yliopistossa Intian-variantin virusta on jo kasvamassa, ja lisätutkimuksista saadaan selville muun muassa se, miten hyvin rokotteet siihen tehoavat.

Tutkimus löysi geenialueet tarttumisalttiuden ja vakavan COVID-19-taudin taustalla

Wed, 26/05/2021 - 06:06

Helsingin yliopiston tutkijoiden koordinoimassa maailmanlaajuisessa tutkimushankkeessa on löytynyt useita COVID-19-taudin vakavalle muodolle altistavia geneettisiä riskitekijöitä. Tutkimusta varten kerätty laaja aineisto vahvisti aiempia löydöksiä ja toi esiin uusia puolia koronavirustautiin sairastuneiden geeniperimästä.

Tutkimus Mapping the human genetic architecture of COVID-19 julkaistaan pian kansainvälisessä tiedejulkaisussa.

Aiempaa tutkimustietoa kokoavassa tilastotutkimuksessa verrattiin noin 50 000 virustartunnan saaneen henkilön perimätietoa verrokkiryhmään. Suuren aineiston ansiosta tutkimuksen avulla saadaan laajempi käsitys perinnöllisistä tekijöistä, jotka vaikuttavat sekä tartunta-alttiuteen, että COVID-19-taudin vakavuusasteeseen.

– Tämä nyt koottu maailman laajin aineisto on vahvistanut aika monta aiempaa löydöstä. Lisäksi on löydetty noin seitsemän uutta geenialuetta ja näitä voidaan lähteä tutkimaan tarkemmin, sanoo tutkimukseen osallistunut tutkijatohtori Mari Niemi Helsingin yliopiston Molekyylilääketieteen instituutista.

Tutkimusta johtavat Helsingin Yliopistosta Andrea Ganna ja Mark Daly, ja analyysiryhmään lukeutuu kansainvälinen joukko vapaaehtoisia tutkijoita. Yksi 46:stä tutkimushankkeessa mukana olevista tutkimuksista on suomalaista genomi- ja terveystietoa yhdistävä FinnGen-tutkimus.

Variaatiot geeneissä ovat tuikitavallisia

Variaatiot geeneissä ovat hyvin tavallisia. Kun variaatio on tietynlainen, silloin se altistaa ihmisen juuri koronaviruksen kohtaamisessa vakavalle taudille ja tartuntaherkkyydelle.

Ihmisen jokaisesta geenistä muodostuu DNA-koodin ohjeiden mukaan proteiineja. Nämä proteiinit rakentavat solun. Jos jossain proteiinissa onkin muutos, proteiini ei rakennu tavanomaiseen tapaan tai esimerkiksi proteiinin määrä eli sen tasojen säätely voi muuttua. Silloin solun toiminnot tai rakenne voivat kehittyä hieman erilaiseksi. SARS-CoV-2-viruksinfektion kannalta mahdollisia muutoksia voivat olla esimerkiksi solun pinnalla olevien reseptorien muutokset, jolloin solu voi esimerkiksi olla alttiimpi päästämään viruksia läpi.

Esimerkiksi kromosomi kolmella sijaitsevalla aluella sijaitsee useampia COVID-19-taudille mahdollisesti merkittäviä geenejä. Näistä ainakin yhden tiedetään vaikuttavan yhdessä sen tunnetun solupinnan reseptorin ACE2:n kanssa. Tämä on yhdistelmä, jonka kautta virus pääsee solun sisään.

– Tällaiset solun perustoiminnan muutokset voivat vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuinka helposti immuunipuolustusjärjestelmä aktivoituu, kun virus tulee keuhkoihin tai nenäonteloon, Mari Niemi sanoo.

Veriryhmä ei vaikuta siihen, kuka sairastuu vakavasti

Aikaisemmissa tutkimuksissa on ollut esillä käsitys siitä, että esimerkiksi veriryhmään A kuuluvilla ihmisillä olisi suurempi riski sairastua korontaudin vakavampaan muotoon.

Tämän tutkimuksen mukaan näin ei kuitenkaan ole.

– Tämän tutkimuksen mukaan veriryhmä vaikuttaa vain alttiuteen saada tartunta herkemmin, mutta vaikutus on melko pieni. A-, B- tai O-veriryhmä ei tämän tutkimuksen perusteella vaikuta siihen, että tauti etenisi vakavampaan muotoon, sanoo Niemi.

Kromosomi 6: alue on uusi löydös

Tutkimus pyrki selvittämään geenejä tautialttiuden ja vakavampaan tautiin johtavien tekijöiden taustalla.

Selvisi, että ihmisen genomissa on useita alueita, jotka vaikuttavat tartuttavuuteen ja taudin vakavuuteen. Merkittävimpiä alueita vakavan taudin ja tarttumisalttiuden suhteen löytyi muun muassa kromosomi 3:stä ja kromosomi 6:sta.

Kromosomi 3:ssa sijaitsee monia erityisesti immuunipuolustukseen ja keuhkojen toimintaan vaikuttavia geenejä. Variaatiot eli muunnokset näistä geeneistä tuotettavissa proteiineissa lisäävät riskiä sairastua vakavaan tautimuotoon.

Tutkimus vahvisti arvion, jonka mukaan ihmisillä, joilla löytyy geenivariaatioita kromosomi 3:n alueella, on 50–70 prosenttia suurempi riski sairastua vakavampaan tautiin.

Uusi tutkimuksella esiin noussut geneettinen löydös on muun muassa taudin vakavuuteen vaikuttava kromosomi 6:n alue. Siellä sijaitsee geeni, jonka on aiemmin huomattu olevan yhteydessä keuhkotauteihin.

Kromosomi 6:n alueen geenien vaikutus vakavan taudin riskiin on hieman pienempi kuin kromosomi 3:n alueella. Variaatio tämän alueen geenissä nostaa riskiä noin 20–30 prosenttia suuremmaksi. Kromosomi 6:n variaatio on hieman harvinaisempi eurooppalaisissa kuin esimerkiksi kromosomi 3:n variaatio.

– Tulevaisuudessa, kun saamme enemmän näytteitä, luultavasti löydetään lisää uusia alueita. Uskon, että taudin monimuotoisuus korostuu ajan myötä, arvioi Niemi.

Geenitieto ei vielä hyödytä sairaalapotilaita

Geenitietoa ei vielä hyödynnetä sairaalapotilaiden riskiarvioinneissa.

Tarkkaa ennustetta siitä, kuka on altis tai kuka sairastuu vakavasti ei voi tehdä geneettisen tiedon perusteella edes yhdistettynä muihin kliinisiin riskitekijöihin.

Genomitietoa esimerkiksi koko Suomen väestöstä ei ole saatavissa. Myöskään maailmalta ei ole tiedossa esimerkkejä, missä genomitietoa käytettäisiin hyväksi COVID-19-sairaanhoidossa.

– Mutta periaatteessa, jos geneettistä tietoa olisi saatavilla, sairaanhoitoon hakeutuvan profiilia arvioidessa voisi ottaa huomioon kliinisten riskitekijöiden lisäksi myös geneettistä tietoa, Mari Niemi sanoo.

Geenitutkimus näyttää paikan, mistä kannattaa kaivaa

Geenitutkimus tasoittaa tietä laboratoriotutkimukselle ja jatkotutkimukselle. Geenitutkimuksen tärkeä tehtävä on paikantaa geenialueita, joihin jatkotutkimuksissa kannattaa tarkemmin keskittyä.

Nyt löytyneet geenialueet ovatkin vasta alkusoittoa. Tilastollisilla menetelmillä ei voida aina löytää heti suoraa biologista vaikutusta ja sen vuoksi tarvitaan muun muassa laboratoriotutkimuksia selvittämään, mitkä alueen geeneistä ovat taudille tärkeät.

– Monen nyt löydetyn geenialueen kohdalla on edelleen epäselvää, mitkä sen alueen geeneistä aiheuttavat alttiutta tai eroja taudin vakavuusasteeseen ihmisten välillä.

Geenitutkimus on apuna myös uusien lääkkeiden kehittämiselle tai niiden löytämiselle jo muussa käytössä olevista lääkkeistä. Vielä ei olla varmoja siitä, mitkä uusista geenilöydöksistä ovat lääkkeiden kannalta merkityksellisiä. Myös tähän tarvitaan lisää tutkimusta.

Koronavirus on liikkuva maali myös geenitutkimukselle. Jos tulevaisuudessa pandemia laantuu ja vakavien sairaustapausten määrä vähenee esimerkiksi rokotusten ansiosta, on geenitutkimuksella edessään uudet kysymykset.

Kansainvälistä tutkijayhteistyötä tarvitaan esimerkiksi pitkittyneen koronan eli long covidin geneettisten taustojen selvittämisessä.

– Suomessakin on käynnissä tutkimuksia, missä kerätään pitkittäistä tietoa ihmisen terveydentilasta. Kun tähän tietoon pystytään yhdistämään tieto siitä, missä kohtaa sairastui covidiin, niin saadaan todella mielenkiintoinen tutkimusaineisto. Tällaista maailmanlaajuista konsortiota ollaan pystyttämässä myös long covid -tutkimukseen. Siinä geenitieto voi tuoda ehkä uusia tuloksia, joita ei aiemmin ole huomattu, sanoo Niemi.

Katso Yle Areenasta: Matka geenien maailmaan – Geenitutkimuksen historiaa ja uusia mahdollisuuksia

Neliosaisessa sarjassa perehdytään geenitutkimuksen historiaan sen uranuurtajien kautta sekä uusien hoitomenetelmien mahdollisuuksiin.

Sukellusveneiden metsästyksessä käytetty menetelmä paljastaa mystisen ankeriaan elämän saloja

Tue, 25/05/2021 - 18:40

Vääksynjoessa Asikkalassa olevan säännöstelypadon kupeessa on vaatimattoman näköinen puinen arkku. Arkisesta ulkomuodostaan huolimatta se näyttelee tärkeää roolia äärimmäisen uhanalaiseksi luokitellun ankeriaan elämänkierrossa. Ankerias on vain yksi monista uhanalaista vaelluskalalajeista.

Arkun avulla elävät kalat pyydystetään elävinä. Tutkimusten jälkeen ne kuljetetaan autolla Kymijoen suulle mereen. Luonnonvarakeskuksen ja tanskalaisyliopiston tutkimuksessa ankeriaita tarkkaillaan lähettimillä. Samankaltaisilla menetelmillä suurvallat etsivät muiden maiden sukellusveneitä veden alta.

Käärmemäisen vaelluskalan elämä on jatkuvaa matkustusta. Päijät-Hämeen Vesijärvessä sukukypsiksi kasvaneet ankeriaat syntyvät Sargassomeressä. Sieltä poikaset uivat Englantiin, jossa ne pyydystetään istutettaviksi. Ne viettävät hieman aikaa Ruotsissa karanteenissa, jonka jälkeen matka jatkuu yksityiskoneella Suomeen. Lentokentältä poikasten taival jatkuu järviin eri puolille maata.

Ankeriaan kutupaikka Sargassomeri on lähes Euroopan kokoinen merialue Atlantilla. Pitkään oli epävarmaa, löytävätkö siellä syntyneet poikaset takaisin alueelle lisääntymään, jos ne on istutettu suomalaisiin järviin. Derrick Frilund / Yle

Sukukypsät ankeriaat lähtevät järvissä aikansa kasvettuaan matkalle kohti Sargassomerta. Tässä vaiheessa kuvaan astuu jälleen ihminen.

– Jos emme pyydystäisi niitä siirrettäviksi mereen, ei niistä kovin moni selviäisi hengissä. Kymijoessa on viidestä kymmeneen vesivoimalaa, joiden turbiinit ovat ankeriaalle tuhoisia, selittää Luonnonvarakeskuksen tutkija Jouni Tulonen ihmisen ristiriitaista roolia ankeriaan taipaleella.

Ankerias on määritelty meillä äärimmäisen uhanalaiseksi. Jokien patoaminen on suurin syy lajin ahdinkoon.Mika Moksu / Yle Vaelluksen salat julki sukellusvenejahdin keinoin

Ankeriaan elämästä suuri osa on tutkijoillekin vielä hämärän peitossa. Kala viihtyy syvissä vesissä ja liikkuu pimeässä, eikä kannan pieneneminen helpota asiaa. Nyt vaelluskäyttäytymisestä on saatu uutta tietoa.

Suomalaisjärvissä ankeriaskanta on pitkälti istutusten varassa. Kauan oli epäselvää, löytävätkö istukkaat Suomen rannikolta tien Sargassomerelle jatkaakseen sukuaan.

Kalastus on tuonut viitteitä vaelluksesta. Suomessa kaloihin laitettujen tunnistemerkkien tietoja ilmoitettiin eri puolilta Itämeren rannikkoa, kunnes ankeriaan kalastus väheni. EU:n rajoitettua ankeriaan kalastusta tietojen määrä romahti.

Vuonna 2020 Luonnonvarakeskus lyöttäytyi yksiin Tanskan Teknillisen Yliopiston, DTU:n kanssa. Suomessa LUKE asensi ankeriaisiin ultraäänilähettimiä ja Tanskan salmiin rakennettiin hydrofonien, eli vedenalaisen kuuntelulaitteiden verkosto. Laitteet aistivat ohi uivan kalan, jolla on lähetin. Ne jopa tunnistavat ankeriaat yksilöllisesti.

Itämeren alueella asennettiin lähetin 800 kalaan, joista Vesijärven ja Vanajaveden ankeriaita oli 100. Helmikuuhun mennessä suomalaiskaloista oli havaittu 31. Nopein ankeriaista taivalsi 84 päivässä Kymijoen suulta Tanskaan 1300 kilometrin matkan.

–Tämä osoittaa, että istutettu kala osaa lähteä kutuvaellukselle oikeaan suuntaan. Emme pysty varmaksi sanomaan päätyvätkö ne lopulta Sargassomerelle. Sieltä ei ole koskaan tavattu yhtään aikuista, sukukypsää ankeriasta, Jouni Tulonen sanoo.

Hän painottaa, että lähettimien avulla saatu tieto kalojen liikkeistä vahvistaa sen, että ankeriaita kannattaa istuttaa sisävesiin. Istutusten järkevyyttä on kyseenalaistettu pitkään juuri siksi, että kalojen ei ole uskottu löytävän tietään kutualueelle.

– Ei voi enää olla sattumaa, että kolmasosa merkityistä kaloista on löytänyt tiensä Tanskan salmiin.

Ankeriaat nukutetaan ennen tutkimista. Nukutusaine on samaa, jota hammaslääkäri käyttää ienten puuduttamiseen.Mika Moksu / Yle Vuosirenkaat paljastavat lisää salaisuuksia?

Ankeriaiden vaelluskäyttäytymisestä kaivataan lisää tietoa. Suomessa on tarkoitus aloittaa kokeilu, jossa selvitetään, eroaako sisävesiin ja merialueille istutettujen kalojen vaeltaminen toisistaan. Kaikki poikaset merkitään elimistöön imeytettävällä väriaineella. Se jättää kalan otoliittiin, eli kuuloluuhun, värjäytyneen "vuosirenkaan".

Tällä viikolla Suomeen saapuu uusi erä sisävesiin istutettavia ankeriaanpoikasia. Ne merkitään eri värillä kuin mereen istutettavat poikaset.

– Tänä vuonna kokeilemme, onnistuuko värimerkintä odotetulla tavalla. Jos kaikki menee hyvin, merkitsemme jatkossa kaikki järvipoikaset eri värillä, Tulonen sanoo.

Ankerias on mystinen kalalaji, jonka elämä tunnetaan hyvin huonosti. Sen tiedetään lisääntyvän Sargassomeressä, mutta sieltä ei ole koskaan löydetty sukukypsää ankeriasta.Mika Moksu / Yle Suomalaisankeriaat ovat arvokas geenipankki

Jouni Tulonen ryhmineen on vuodesta 2014 alkaen pyydystänyt Vääksynjoesta pari tuhatta ankeriasta, jotta ne pääsisivät kutualueelleen. Ilman ihmisen apua ankeriasta uhkaa surkea kohtalo.

Jos vesivoiman turbiinit ovat hengenvaara mereen vaeltaville kaloille, ei matka mereltä järviin ole yhtään helpompi. Luonnonvarakeskuksen mukaan Euroopan joissa on 1,3 miljoonaa nousuestettä. Ne ovat erilaisia patoja, joiden vuoksi ankerias ei pääse luonnollisille elinalueilleen.

Ankeriaan elämään kuuluu aikuistumisvaihe makeassa vedessä. Perinteisistä makean veden elinympäristöistä hyvässä kunnossa on enää 13 prosenttia verrattuna aikaan ennen vesivoimaloiden yleistymistä. Tulevaisuus näyttää synkältä, vaikka patojen purkaminen on yleistynyt viime vuosina eri puolilla Eurooppaa. Eurooppalaisten luonnonsuojelujärjestöjen yhteenliittymä Dam Removal Europe kertoo, että viime vuonna Euroopasta purettiin 20 patoa.

Mutta mikä merkitys parilla tuhannella Vesijärven ankeriaalla on koko lajin kannalta?

– Suomessa ankeriaat kasvavat tavallista suuremmiksi, joten ne ovat tärkeitä emokaloja. Mikäli kaikki siirretyt kalat ovat löytäneet Sargassomereen, ovat ne tuottaneet teoreettisesti arvioituna lähes 10 miljardia jälkeläistä, Tulonen summaa.

Ankerias ui synnyinpaikastaan Sargassomereltä Englannin rannikolle. Poikaset pyydystetään ja viedään karanteeniin Ruotsiin. Sitten ne lennätetään Suomeen ja istutetaan järviin. Vesijärveen istutetut kalat viedään lopuksi autolla Vääksystä Kymijokisuuhun Suomenlahdelle.Mika Moksu / Yle Ankerias kaipaa arvonsa palauttamista

Suomessa vaelluskalojen elinoloja koetetaan parantaa kansallisen vaelluskalastrategian avulla. Myös julkinen keskustelu vaelluskalojen ympärillä on ollut vilkasta viime vuosina, ja se on osaltaan auttanut muun muassa Etelä-Karjalassa sijaitsevan Hiitolanjoen ennallistamista lohien lisääntymisalueeksi.

Kalojen puolesta ääntä pitää Vaelluskala ry -yhdistys. Sen puuhamies, kalatalousasiantuntija Henrik Kettunen on huolissaan ankeriaasta. Kettunen sanoo, että lajin ahdinko on jäänyt meillä liian vähälle huomiolle. Hän muistuttaa, että ankerias oli Suomessa vielä 1960- ja 1970-luvuilla kaupallisesti tärkeä kala.

– Moni järjestö tukee vaelluskalakantojen elvyttämistä, mutta ankerias unohtuu usein. Ankerias on jäänyt liian vähälle huomiolle myös vaelluskalastrategiassa. Lajin kannanhoitosuunnitelma pitäisi pikaisesti päivittää.

Kettusen mukaan Vääksynjoen ankeriasarkku on osoittanut toimivuutensa. Samanlaiselle olisi tarvetta esimerkiksi Kokemäenjoen vesistöalueella, jossa ankeriaalla on hyviä elinalueita.

Pages